Maahanmuuttokeskustelu velloo nyt vilkkaana, joten käännetäänpä tasapuolisuuden vuoksi katseet vaihteeksi Suomen historian maastamuuttoihin. Kun Pohjanmaalta lähdettiin sankoin joukoin Kanadaan ja Amerikkaan, lupaukset merten takaa houkuttelivat mukaansa myös Antti Tuurin isoisän ja muutakin sukua. Yhteydet Suomeen jäivät enimmäkseen vähäisiksi, kun aika meni sopeutuessa uuteen ja uutterasti töitä tehdessä. Suuresta asiasta oli kuitenkin kyse ja olihan siinä toki oma hohtonsa, varmasti kotipuolessa moneen otteeseen muisteltiin lähtijöitä. Antti Tuuriakin perheen amerikansiirtolaisuus kiehtoi kovasti, erityisesti isän kertomukset Jonni Tuurista, pikkuserkusta, jolla oli isän muisteluiden mukaan ollut Pohjanmaalla ennen lähtöään Jonni Tuurin eksoottinen orkesteri -niminen tanssiorkesteri.
Jo Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanissa Hakalan suku kokoontuu yhteen jakamaan Amerikasta tullutta isoisän perintöä. Sukusaaga laajenee kokonaiseksi Pohjanmaa-sarjaksi ja amerikansiirtolaisuus tulee vahvasti tarinaan mukaan. Kirjojensa pohjaksi ja kiinnostuksesta omia sukujuuriaan kohtaan Antti Tuuri alkaa tutkia perusteellisesti siirtolaisuutta Suomesta, ja aivan erityisesti Pohjanmaalta, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ameriikan raitilla on matka- ja muistelmakirja reissuilta, joilla hän tutustui siirtolaisten asuttamiin seutuihin ja tapasi siellä sukulaisiaan ja sai uusia tuttavuuksia.
Kirjan matkakuvaukset alkavat Kanadasta ja siellä Antti Tuurilla on oppaana pikkuserkku Jonni Tuuri. Heti alkuun selviää, ettei Jonnilla sitä eksoottista orkesteria ollut ollut Pohjanmaalla, eikä missään muuallakaan. Sen sijaan Jonnilla on muuta mielenkiintoista kerrottavaa; häneen on ottanut yhteyttä nainen, joka on ollut naimisissa Antin isoisän kanssa. Heti alkuunsa Antti Tuuri pääsee siis uutta mummoaan tapaamaan. Sen jälkeen on vuorossa monta värikästä henkilöä, joiden elämäntarinat osoittavat, että suomalaiset ovat olleet suuria persoonia yhteisöissään. Hän tapaa esimerkiksi Matti Jutilan, siltojen rakentajan ja Kanadaa olympialaissa edustaneen painijan. Jorma Ahopelto puolestaan oli otellut ammattinyrkkeilijänä Kanadassa.
Matkat ovat taustatyötä kirjoille aamusta iltaan; kalastusreissuja, iltoja kapakassa ja juttutuokioita yömyöhäiseen uusien tuttavien luona. Visiittejä museoihin, hautausmaalle ja intiaanikylään. Kirja kertoo havainnollisesti sen, miten perinpohjaisesti kirjalija voi maisemia, ajoreittejä ja ihmisiä kirjaansa varten tallentaa mieleensä. Antti Tuuri tuntuu solahtavan mukaan porukkaan kuin porukkaan, eikä jää ulkopuolisen tarkkailijan rooliin. Ja siirtolaisuudesta kertovaan kirjaan kuuluu ilman muuta myös mausteeksi fingelskaa. Monesti käännös voi kuulijalla olla hetken hakusessa, kuten Antti Tuurin mainitsema sanomapitsi – son of a bitch.
Ameriikan raitilla on monella tapaa mielenkiintoinen. Yhtäällä katsaus siirtolaisuuteen ja sen syihin, toisaalla kuvausta matkanteosta ja siinä välissä vielä kirjan kirjoittamisestakin. Antti Tuurin teksti on leppoisaa mutta myös täsmällistä ja huumori sellaista miehisen ilmeetöntä. Kiinnostavaa luettavaa varmasti myös kaikille, joiden sukua on aikoinaan lähtenyt Ameriikan raitille tai Kanadaan.