Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun psykologi Lewis Terman teki 20-luvulla tutkimuksiaan ”termiittien”, eli äärimmäisen lahjakkaiden lasten parissa, hän oli aivan vakuuttunut siitä, ettei mikään ole yksilössä niin tärkeää kuin hänen älykkyysosamääränsä. Vaikka Termanin lapsikokeet eivät lopulta olleet ihan sellainen menestys kuin Terman olisi kuvitellut, saivat tutkimusten tulokset yhtä kaikki vakiinnetettua erilaisten standardisoitujen testien käytön kaikkialla maailmassa.
Onko korkea älykkyyosamäärä kuitenkaan ihan niin määräävä tekijä ihmisessä kuin on haluttu uskoa? David Robson osoittaa hauskoilla tapausesimerkeillä kuorrutetussa kirjassaan, että ei ole. Älykkyys ei itsessään vielä tarkoita samaa asiaa kuin hyvä ajattelu. Ensinnäkin, rationaalisuus ja älykkyys korreloivat keskenään vain heikosti, minkä vuoksi korkeakoulutetut uskovat huuhaaseen yhtä todennäköisesti kuin muukin väestö. Älykkyys ei myöskään korreloi kyvyn kanssa viivyttää välitöntä mielihyvää tulevaisuudessa saatavan suuremman palkinnon hyväksi, eivätkä fiksut sijoita varojaan sen rationaalisemmin kuin muutkaan, vaikka taloustieteilijät ovat niin olettaneet.
Älykkyysloukku ei kuitenkaan pyri heittämään ÄO-testien uskottavuutta romukoppaan sinänsä. Se ja vastaavat testit kyllä kertovat jotain hyvin olennaista mielen kyvyistä oppia ja käsitellä monimutkaista tietoa. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että se ei vielä riitä. Aivokapasiteetti itsessään ei johda hyvään ajatteluun, jos sitä ei tue muut hyvään ajatteluun johtavat ominaisuudet.
Syy, mistä tämä johtuu, palautuu lajimme evoluutioon. Sosiaalisen ihmisapinan aivot eivät ole kehittyneet niinkään etsimään totuutta, vaan vakuuttamaan muut väitteidemme oikeellisuudesta ja siitä, että olemme uskottavia ja kunnioituksen arvoisia ihmisiä. Ihmisten uskomukset siten syntyvät emotionaalisista tarpeista, joita pyrimme rationalisoimaan vasta jälkeenpäin.
Älykkäiden ihmisten tapauksessa he eivät yhtään sen todennäköisemmin pohdi vaihtoehtoisia näkökulmia kuin muutkaan. Sen sijaan älykkäät käyttävät abstraktia päättelykykyään ja tietämystään tarjotakseen perusteellisemman oikeutuksen omalle kannalleen. Älykkäät ovat siten jopa tavallista alttiimpia tietynlaisille kognitiivisille vinoumille.
Jos siis korkea älykkyysosamäärä ei johda automaattisesti fiksuun ajatteluun niin mitkä ominaisuudet sitten johtavat?
Robson nostaa esille Cornellin yliopiston Robert Stenbergin triarkkisen älykkyyden teorian. Tämän mukaan yleisälykkyys pitäisi nähdä käytännöllisen, analyyttisen ja luovan älykkyyden yhteispelinä. Analyyttinen älykkyys on se mitä tavanomaiset ÄO-testit mittaavat, mutta tässä mukaan lasketaan myös luovuus eli kyky käyttää olemassa olevaa tietoa luovalla ja innovatiivisella tavalla uusien ratkaisujen löytämiseksi. Käytännöllinen älykkyys puolestaan tarkoittaa kykyä toimia menestyksekkäästi ympäristössään. Tällainen henkilö osaa soveltaa tietojaan ja taitojaan tehokkaasti käytännön tilanteissa, ja hänellä on kykyä löytää toimivia ratkaisuja ja saavuttaa tavoitteitaan.
Robson nostaa myös uteliaisuuden yhdeksi tärkeäksi ominaisuudeksi. Kyse ei ole vain tiedonhalusta, vaan siitä, että utelias ihminen nauttii hämmästyksen tunteesta, eli siitä että hän saa oppia jotain odottamatonta. Tämä tekee uteliaasta ihmisestä avoimemman ja halukkaamman myös muuttamaan mielipiteitään. Älyllinen nöyryys ja kyky ymmärtää erilaisia näkökulmia ovat avainasemassa, kun pohditaan hyvän ajattelun ominaisuuksia.
Kirjan ensimmäinen kolmannes käsittelee älykkyyden hieman väärin ymmärrettyä luonnetta, ja loppuosa kirjasta käsitteleekin sitten sitä, miten tätä tietoa voisi soveltaa. Omat osionsa on omistettu sekä koululle että työelämän organisaatioille. Kuten moni varmasti arvaakin, lahjakkaista ja älykkäistä työntekijöistä ei automaattisesti seuraa fiksusti toimivaa yrityskulttuuria, ja Robson tarjoaa useita esimerkkejä ryhmistä ja organisaatioista jotka ovat pienempiä kuin osiensa summa. Nokialla on kunnia päästä kirjaan mukaan yhtenä varoittavana esimerkkinä yrityksestä, joka jätti tarkoituksella vaihtoehtoiset näkemykset kuulematta.
Robson osoittaa miten epävarmoissa olosuhteissa ja ego uhattuna organisaatio voi käyttäytyä aivan yhtä pölhösti kuin yksilöt, ja näin itse asiassa tapahtuukin monissa yrityksissä. Uhatuilla ryhmillä on taipumus muuttua aiempaa sovinnaisemmiksi, jääräpäisemmiksi ja sisäänpäinkääntyneemmiksi. Näin yhä useammat organisaation jäsenet alkavat omaksua samoja näkemyksiä vivahteikkaan ajatustenvaihdon sijasta. Kaikkein tuhoisinta organisaatiolle on kuitenkin kun tiimin jäsenet alkavat kilpailla keskenään, yksityiskohta joka sekin sopii Nokian romahdusta edeltävään toimintamalliin.
Vielä yksi kriittinen seikka on mainittava ja siihen puututaan kouluja käsittelevässä luvussa. Robson puhuu tuhoisasta muuttumattomuuden asenteesta, joka usein estää oppilaita saavuttamasta täyttä potentiaaliaan, varsinkin länsimaissa. Muuttumattomuuden asenne viittaa uskomukseen, että ihmisen ominaisuudet, kyvyt ja älykkyys ovat pysyviä ja muuttumattomia. Tällöin on helppo vetää johtopäätös, että ”tyhmälle” opiskelu ei erityisemmin edes kannata, koska älykkyyden tai kykyjen parantaminen ei kuitenkaan ole mahdollista.
Tämä on ymmärrettävistä syistä hyvin haitallinen älykkyyteen liittyvä uskomus, joka sitä paitsi usein johtaa asenteeseen, ettei edes hyvin pärjäävän oppilaan kannata panostaa kouluun. Sehän olisi noloa, sillä se osoittaa, että oppilas ei ole ”oikeasti” lahjakas. Tämä oli sikäli mielenkiintoista luettavaa, että tämä asenne näkyy mielestäni selvästi kun Suomessa puhutaan ns. kympintytöistä. Koulumenestys joka saavutetaan työnteolla (pitipä tämä olettamus paikkansa tai ei) on jollain tavalla huonompi kuin menestys joka saavutetaan ilman vaivannäköä, koska vain vaivaton menestys kertoo luontaisesta älykkyydestä.
Oikeastaan ajatushimmelin vaikutukset ovat vielä tätäkin pahempia. Robson kirjoittaa, että muuttumattomuuden asenne johtaa eräänlaiseen hierarkiaan, jossa jokainen on asetettu paremmuusjärjestykseen. Jos lapsi asettuu tässä älykkyyshierarkiassa korkealle, tulee hänelle helposti kokemus siitä, että mikä tahansa merkki tai vihje, joka osoittaa, ettei hän tiedä kaikkea syöksee hänet pois valtaistuimeltaan. Ponnistelusta tulee merkki huonommuudesta – ja kuitenkin ponnistelu on kouluissa ja oppimisessa täysin välttämätöntä ja myös oppimisen edellytys. Tutkimukset osoittavat, että liian helposta opetussuunnitelmasta tulee itsessään oppimisen este, Robson kirjoittaa.
Hauskasti samana päivänä kun kirjoitin tätä arvostelua HS julkaisi Näin Peruskoulu korjataan -artikkelin, jossa eräs opettaja kritisoi juurikin yleistä ajattelutapaa, ”että helposti ilman ponnisteluja ja aktiivista työskentelyä pitäisi tulla tuloksia tai saavutuksia”. Robson penää länsimaisiin kouluihin aasialaista ajattelutapaa, joka korostaa juurikin työnteon ja ahkeruuden merkitystä opintoihin, älykkyyden ollessa toissijainen ominaisuus.
Tässä mielessä kirjan viesti onkin hyvin positiivinen. Vaikka ihmisten ajattelukyvyissä on tietysti myös luontaisia eroja, älykkyysosamäärä ei määrittele meitä, vaan hyvä ajattelu koostuu ominaisuuksista joita voi myös harjoittaa. Mikäpä sen kannustavampi ajatus! Kirjalla on epäilemättä paljon hyödyllistä sanottavaa erityisesti opetusalan ammattilaisille, mutta viihdyttävästi ja selkeästi kirjoitettu kirja on kyllä suositeltavaa luettavaa kaikille muillekin.