Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Kohta on talvi, ja yhden pihapuun latvassa kieppuu tulipunainen lehti, kieppuu tuulessa jota ei huomaa kukaan paitsi puu: pieni viiri siinä yrittää sisukkaasti pidellä kiinni, järjenvastaisena ja hullunkurisena. – – Antikvariaatin lämpöpatteri lakkoilee, asiakkaiden suusta nousee huuru, he pakenevat viluisten kirjojensa kanssa sulattelemaan niitä kotona, katsomaan miten kieli vähitellen alkaa hehkua.”
Tämä kirja on yhtä kuin yksi vuosi. Ja yksi elämä. Se on lyyrinen taival talvesta talveen, nuoruudesta vanhuuteen. Läpi muistojen, rakkauksien ja unelmien, kirjojen, kirjainten virran. Alkutuuli on romaani, jolla Bo Carpelan (1926-2011) saavutti vuonna 1993 ensimmäisen Finlandia-palkintonsa. Toinen tuli vuonna 2005 teoksesta Berg (Kesän varjot) tehden näin Carpelanista ensimmäisen kaksi kertaa Finlandia-palkinnon vastaanottaneen kirjailijan.
Kaksi Finlandia-palkintoa, neljä valtion kirjallisuuspalkintoa, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto ynnä monia muita; käsittelyssä tuntuisi olevan laatutekijä, ainakin mikäli saavutettujen meriittien perusteella punnitaan. Ja onhan tämä sitä, laatua: kaunista ja runsasta kieltä, tanssia mielikuvituksen ja todellisuuden rajapinnalla, sukellusta unenomaiseen maailmaan, tuttuun ja tuntemattomaan. Tämä yritykseni kuvata Bo Carpelanin rinnalla juuri läpikäymäni kirjallisen matkan synnyttämiä tunteita ei luonnollisestikaan ole kattava, kokeehan tämän tyyppiset asiat jokainen tavallaan. Senpä vuoksi en tällä saralla pyrikään analysoimaan teosta enempää, lukekoot halukkaat itse; Carpelanin tyyli saattaa hyvinkin viedä mukanaan.
Mikäli Carpelanin matkaan päättää lähteä, on tiedossa helsinkiläistunnelmia 1940-luvulta lähtien. Keskiössä on perhe Urwind, ”alkutuuli”, tarkemmin Daniel, isänsä jalanjäljissä kulkeva antikvariaatin pitäjä.
”Kesällä kirjat ovat aina tavallista pidättyvämpiä, tuntuvat melkein tarpeettomilta. Syksyllä ne alkavat elää ja löytävät luonnollisen lukupimeytensä.”
Mielestäni juuri tämä antikvariaatti onkin romaanin kuvaamista paikoista se ihastuttavin, pieni, hämyisä ja omistajansa näköinen, hänen piilopaikkansa. Toki on sitten myös kerrostaloasunto Helsingissä, naapureineen kaikkineen, mutta ei se ole sama, antikvariaatti on sydämen koti. Sinne isä pakeni sodan haavoja, sinne Daniel yksinäisyyttä. Sillä samalla, kun teos läpikäy Danielin elettyä elämää, se läpikäy erityisesti erästä vuotta. Vuotta, jonka hänen vaimonsa Maria vietti Yhdysvalloissa, Daniel kotikaupungissa, odotellen ja ajatellen: palaako Maria vai eikö hän palaa?
Koska Carpelan kirjoittaa niin laveasti ja lyyrisesti, ei jokaiseen sanaan kannata takertua, vaan pikemminkin antautua kirjainten vietäväksi, heittäytyä tarinaan, joka näin avautuu pikku hiljaa, varovasti. Jokaiselle ehkä hieman eri tavalla, eihän siinä ”oikeaa” juonta oikeastaan olekaan.
Bo Carpelanin ensimmäisen Finlandia-palkitun luettuani pysyttelen yhä mielipiteessäni: Finlandia-palkintoa ei voiteta tavanomaisuudella, mutta taidolla. Näin yhden lukunäytteen perusteella Carpelan vaikuttaisi mieheltä, jolla sanansäilä oli hallussa ja Kyllikki Härkäpään taidokkaasta suomennoksesta huolimatta harmittaa kovasti, että ruotsinkielentaitoni ei riitä teoksen alkukieliseen läpilukemiseen.
Niin tai näin, Finlandia-hiihto on kyllä hieno laji!
