Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
32-vuotiaana kuollut Aleksanteri Suuri kerkesi hallitsemaan valloittamiaan alueita vain kolmetoista vuotta. Hänen kuolemansa jälkeen jättimäinen valtakunta pysyi pystyssä vielä muutaman vuoden, kunnes se pirstoitui ja jaettiin hänen lukuisten vallanperijöidensä kesken. Ottaen huomioon kaiken tämän on merkillistä, miten suuri vaikutus Aleksanterilla ja hänen valtakaudellaan on ollut Euroopan ja Aasian historiaan. Jopa niinkin kaukana kuin Malesiassa eräät paikalliset hallitsijat katsoivat vielä 1600-luvulla olevansa Aleksanteri Suuren jälkeläisiä. Jaakkojuhani Peltonen esittelee kirjassaan, miten tätä maailmanvalloittajaa on muistettu ja myös hyödynnetty moninaisten poliittisten ja ideologisten tarkoitusperien ajamiseen. Kirja ei siten niinkään keskity historialliseen Aleksanteri Suureen, vaan siihen minkälaisena hänet on haluttu muistaa.
Vaikka Aleksanterin merkitys on vaihdellut kulttuurista ja aikakaudesta toiseen, Peltonen huomioi, että useimmiten hänet on idealisoitu maailmanvalloittajana. Hajanaisista soraäänistä huolimatta Aleksanterin sotaretkeä ei pääsääntöisesti nähty turhana, saati turhamaisuuden aiheuttamana, vaan pikemminkin jalona ja sankarillisena päämääränä, joka toi kreikkalaista sivistystä barbaariseen orientiin. Niin muinaiset roomalaiset, keskiajan ristiretkeläiset kuin uuden ajan imperialistit löysivät Aleksanterin teoista oikeutuksen myös omille sotatoimilleen. Valistusajan filosofi Montesquieu perusteli, miten Aleksanterin toimintaa ajoi ennen kaikkea järki: valloitusten tarkoitus oli kasvattaa lännen ja idän kauppaa, ja siten päämääränä oli lisätä koko ihmiskunnan hyvinvointia. Myös britit mielellään samaistuivat Aleksanteriin, ulottuihan heidän siirtomaavaltansa samoille seuduille kuin Aleksanterin valloitukset.
Ehkä hieman yllättäen myös uskonnollisissa piireissä Aleksanterin päämäärät ovat löytäneet ymmärtäjiä. Kuten Peltonen osoittaa, niin juutalaiset, kristityt kuin muslimitkin ovat onnistuneet rakentamaan omaa identiteettiään Aleksanteri-myytin kautta. Suositun uskonnollisen tulkinnan mukaan Aleksanteri nähtiin Jumalan esitaistelijana sodassa Gogin ja Magogin kansoja vastaan – siis kansoja jotka Raamatun mukaan tulevat lopunaikoina hyökkäämään Israelia vastaan. Nähtiinpä eräässä tekstissä Aleksanterin jopa kääntyneen juutalaisuuteen. Tämä osoittaa miten sujuvasti Aleksanteri-myytti on onnistuttu kietomaan aina oman kulttuuripiirin tarkoituksiin.
Aleksanteri-myyttiä ei ole hyödynnetty vain menneisyydessä, vaan se on kuuma aihe yhä tänäkin päivänä. Kyse on eräänlaisesta tekijänoikeuskiistasta: pitäisikö Aleksanteri Suurta pitää kreikkalaisena, makedonialaisena vai ehkäpä sittenkin albaanina? Kreikkalaisille Aleksanteri Suuri on yksi kaikkien aikojen kreikkalaisista ja niinpä maassa ei katsota hyvällä, että myös makedonialaiset rakentavat Aleksanterin kautta kansallista identiteettiään. Myös albanialaiset katsovat, että osa Aleksanterin glooriasta kuuluu heille, sillä osa Aleksanterin sukujuurista polveutuu nykyalbanian alueelle. Mielenkiintoisena nippelitietona, albanian valuutta lek, on saanut nimensä Aleksanterin albaniankielisen lempinimen, Leka, mukaan.
Peltonen antaa katsauksen myös siihen, miten Aleksanteri Suuri on innostanut taitelijoita ja populaarikulttuuria laajemmin. Tähän lukuisaan joukkoon kuuluu lukuisia elokuvantekijöitä, sarjakuvapiirtäjiä ja kirjailijoita ja hieman yllättäen myös Jim Morrison. Onpa tarkasteluun otettu jopa Arekusandā Senki -animesarja. Harmi kyllä tässä yhteydessä ei kuitenkaan mainita Hitoshi Iwaakin palkittua Historie-sarjakuvaa, joka on varmasti kunnianhimoisimpia Aleksanteri Suurta käsitteleviä sarjakuvia.
Nykyään näkyy paljon arvostelua perinteistä suurmies-historiankirjoitusta kohtaan ja mielestäni aivan syystä. Aleksanteri Suuri : Sankari ja myytti osoittaa omalta osaltaan miksi tällainen historiankirjoitus on kuitenkin ollut niin kovin suosittua. Olipa historiallinen todellisuus sitten mitä hyvänsä, suurmiehen myytti on kovin hyödyllinen. Sitä voi muokata, rakentaa sen kautta omaa identiteettiä ja oikeuttaa sillä kätevästi omia päämääriään. Jo Aleksanteri Suuri itse ymmärsi julkisuuden edut varsin hyvin, hän rakensi julkisuuskuvansa niin suunnitelmallisesti, että voidaan puhua suorainaisesta Aleksanterin ympärille rakennetusta propagandakoneistosta, Peltonen kirjoittaa. Ehkäpä tämän mielenkiintoisen kirjan jälkeen voisikin paneutua seuraavaksi siihen, millainen Aleksanteri Suuri todellisuudessa oli.