Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Trilogian viimeinen osa kerää vielä kerran yhteen edellisissä osissa esiintyneet nuoret – ja hieman vanhemmatkin – homoseksuaalit. Tällä kertaa yhteisenä nimittäjänä on kuolema.
He olivat halukkaita, nuoria, kauniita. He viihtyivät toistensa kanssa, seurustelivat hetken, siirtyivät uuden kumppanin luokse. Näin ainakin osa teki, nyt kokoonnutaan yhä useammin jonkun ystävän hautajaisiin ja mietitään, ketkä enää jaksavat kantaa arkkua. Joku tekee kuolemaa yksin, kertomatta kenellekään. Kärsien sairaalan suhtautumisesta ja lopulta vanhempien tullessa katsomaan häntä viime hetkillä, heidän valehtelemisestaan. Sillä AIDS on vieläkin tabu; se on homorutto, itse aiheutettu, syntisillä elämäntavoilla hankittu sairaus. Iltapäivälehtien lööpit hehkuttavat ensimmäisistä kuolleista ja eristämistoimenpiteitä mietitään vakavasti.
Kuitenkin maailman muuttuessa myös suhtautuminen muuttuu ja suurin osa alkaa saada asianmukaista hoitoa uusilla lääkkeillä. Silti kohtelu ei aina ole myönteistä, ei toki. Pitää muistaa, että homoseksuaalisuus ei ole normaalia. Kuitenkin sairaus luokitellaan kohta sukupuolitaudiksi, eikä sairastavaa välttämättä leimata heti tahalliseksi tartunnanlevittäjäksi.
Hautajaisissa tunteet voivat myrskytä pahastikin. Benjaminin ei sallita osallistua edes Rasmuksen kuolinilmoitukseen, saati sitten hautajaisiin. Pienellä paikkakunnalla vanhemmat eivät halua julistaa poikansa seksuaalista suuntautumista ja menehtymistä pelättyyn sairauteen. Vuosia myöhemmin Benjamin lähtee käymään lopulta Rasmuksen haudalla Koppomista. Vanhemmat ovat jo menehtyneet, joten he eivät voi puuttua asiaan. Häntä opastaa iäkkäämpi Holger. Mies, joka tuntuu olevan myös kovin yksinäinen tuossa kylmänkalseassa, torjuvassa ympäristössä. Benjamin on lopulta perillä ja pääsee puhumaan asioista, jotka häntä vaivasivat jo Rasmuksen sairastaessa – koko systeemistä. Ikävä kyllä, aikaa on jo kulunut pari vuosikymmentä.
Paul taas on sairastaessaan laatinut itse hautajaistensa ohjelman ja käsikirjoituksen. Niissä pitää olla murheenkin keskellä hauskaa ja tapahtumasta tuleekin varsinaiset karnevaalit kaikille. Nyt eletään aikoja, jolloin HIV:n kantaja voi elää hyväkuntoisena ties kuinka kauan. Toisaalta, moni tarkistelee päivittäin oireita ja miettii, onko syytä käydä testeissä… Ja joku ei ehkä taas välitä omasta tartunnastaan pätkääkään vaan jatkaa elämäänsä ja irtosuhteitaan kuin ennenkin.
Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on matka ruotsalaisten homoseksuaalien mukana ensimmäisistä järjestäytyneistä yhdistyksistä aina nykyisiin hurjiin, näkyviin ja juhliviin Pride-kulkueisiin. Trilogia kertoo, mitä kaikille tässä välissä on ehtinyt tapahtua ja miten yhteiskunnallinen suhtautuminen homoseksuaaleihin sekä AIDSiin on muuttunut vuosien myötä. Aikaa sinänsä on kuitenkin kulunut varsin vähän, joten voi olla lähes varma, että vielä on piileviä homovihan pesäkkeitä eivätkä kaikki lääkärit ehkä suostu hoitamaan sairastuneita asianmukaisesti… Sarja on omalaatuisen kaunis, liikuttava ja tosi julistaen nuoruutta ja rakkautta sekä sen hetkistä viattomuutta. Rumaksi rakkauden laittaa aina osa yhteiskuntaa, peläten ilmeisesti poikkeavuutta. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa monessa kohdassa, että kyse on elämästä, elämisestä ja rakkaudesta – vain siitä! Eikö se ole tarkoitettu kaikille?