Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Helene Hegemann kirjoitti tämän romaaninsa 17-vuotiaana. Kirjaa on jossain verrattu kapinakirjallisuuden klassikoihin, muun muassa 1950-luvulla ilmestyneeseen Sieppariin ruispellossa. Nuorten röyhkeys, älykkyys, inho ja tahallinen normeista poikkeaminen yhdistää ehkä teosten päähenkilöitä, mutta nykymeno on rajumpaa kaikin puolin.
16-vuotias Mifti on alkoholistiäitinsä kuoleman jälkeen elänyt lähinnä Berliinin kaduilla, tuttavien ja sisarpuolten luona. Hän lintsaa koulusta, käyttää kaikkia mahdollisia kovia huumeita ja harrastaa seksiä kenen kanssa tahansa, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Mifti on älykäs ja tuntee hyvin filosofiaa — yhtä hyvin kuin rockmusiikin suuntauksia. Vapautta, itsetehostusta, Minä Itse on tärkeä. Vastuuta ei tarvitse ottaa mistään eikä kenestäkään. Huumeet ja mielihyvän etsintä, tavalla millä hyvänsä, ovat tärkeitä. Päähenkilö on kuitenkin vain särkyvä, herkkä ja hauras pikkutyttö naisen roolissa. Aksolotli taas kulkee muovipussissa mukana kuin herkän lapsuuden ja nuoruuden kuvana tai irvikuvana. Symbolina, ehkä.
Romaani on parhaimmillaan, kun Mifti purkaa vihaansa, katkeruuttaan ja kyseenalaistaa asioita sekä analysoi niitä. Ylimielisyys, itsetehostus ja näytteleminen on pakko lopettaa jossain vaiheessa. Boheemielämä ja narkkaus eivät olekaan lopulta mitenkään hienoa ja upeaa — vain rujoa, rumaa ja vaikeaa sekä psyykkisesti että fyysisesti.
Ilmestyessään Saksassa Aksolotli nostatti kohun, ehkä tarkoituksellisesti. Tämä ”nolkyt-luvun suureksi sukupolviromaaniksi” nimetty teos oli ehdolla Leipzigin kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja sitä myytiin muutamassa päivässä 50 000 kappaletta. Palkintoa ei irronnut, koska Hegemannin kirjaa väitettiin plagiaatiksi. Kirjailijanalku on poiminut kirjaansa sanatarkkoja huumebilekuvauksia erään blogikirjoittajan blogista ja hänen kirjastaan.
Kirjaiija myönsi lainaukset, eivätkä kaikki arvostelijat ainakaan hylkineet häntä tämän takia. Osa pelkäsi Hegemannin ja internetin hävittävän kirjailijan kokonaan, toiset taas kehuivat tekniikkaa, jolla tekijä yhdisti oman ja varastetun tekstinsä. Lisäksi hänellä on takanaan vanhempiensa ja taidepiirien lisäksi muitakin tukijoita ja ihailijoita. Kerrottakoon tiedoksi, että lainaukset on kyllä asianmukaisesti ilmoitettu kirjan lopputeksteissä.
Hegemann on taitava, eivätkä hänen kykynsä siitä häviä, vaikka hän käyttääkin apuna netin tarjoamaa tekstiä. Kannattaa huomata, ettei kuka tahansa osaa yhdistää bilekuvauksia romaaniin, joka naurattaa ja kauhistuttaakin, mutta saa lopulta välinpitämättömänkin lukijan liikuttumaan. Kirja on koostettu palasista, jotka liittyvät toisiinsa – tai sitten eivät — monella tasolla. Miftin huumesekoilut mullistavat todellisuuden ja sisäisen minuuden. Romaanin aineksia rikkovat sähköpostit, tekstiviestit ja kirjeet. Tekniikka tukee hyvin sisältöä, joka esittelee 2000-luvun nuoren sirpaleista, nopeatempoista, kiihkeää elämää. Romaanin voi lukea myös tämän ajan ja yhteiskunnan kritiikkinä.
Kirjan alussa voi olla vaikea seurata mielenliikkeitä, kunnes kokonaiskuva alkaa hahmottua. Mielenkiintoinen, erilainen kuvaus berliiniläisnuoren elämästä. Hiukan olen havaitsevinani kuitenkin hehkutusta tietynlaisen elämäntavan puolesta, jota kirjaiija kuitenkin itse sanoo vastustavansa. Lisäksi monet sitaatit ja lainaukset voivat olla päähenkilön ikä huomioon ottaen hiukan ylikorostettuja. Silti suosittelen nuoreen, uuteen eurooppalaiseen kirjallisuuteen tutustuvalle alkupaloiksi. Kirpeäksi sellaiseksi.