Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Andri Snær Magnason on Islannin tunnetuimpia kirjailijoita ja olipa hän myös presidenttiehdokas vuoden 2016 vaaleissa. Se mitä Magnason kuitenkaan ei ole, on ilmastoasiantuntija. Niinpä hän hämmästyy kun erään tapaamisen yhteydessä johtava ilmastoasiantuntija pyytää häntä kirjoittamaan aiheesta kirjan. Eikö tämä jos mikä ole aihe, josta mielummin tutkijoiden tulisi kirjoittaa? Ongelma kuitenkin on, että tiedemiesten numerot ja tilastot eivät yksinään liikuta ihmisiä toimimaan. Pystyykö Magnasonin kaltainen tarinankertoja sitten kertomaan ilmastonmuutoksesta jotain, mitä tiedemiehet eivät pysty yleisölle välittämään? Sanottakoon se heti, että kyllä pystyy. Kirja on pysäyttävä, jopa runollinen, näkemys ihmiskunnan menneisyydestä ja tulevaisuudesta tavalla jota harvempi tietokirja on.
Magnason lähestyy aihetta oman sukuhistoriansa kautta. Erikoiselle ratkaisulle on hyvä syy. Meillä ihmisillä on selkeitä vaikeuksia hahmottaa aikaa, varsinkaan pidempiä ajanjaksoja. Vaikka yksilö voi hyvinkin elää satavuotiaaksi, meille vuosisata on siitäkin huolimatta melkein mielikuvituksemme ulottumattomissa. Niinpä vaikka tiedemiehet miten varoittelevat tulevaisuudesta, vuosikymmenien päässä häämöttävät uhat eivät tunnu meille todellisilta. Jos tulevan sadan vuoden kuvitteleminen on meille vaikeaa, niin voimme ainakin kysyä isovanhemmiltamme, onko sata vuotta todellakin pitkä aika vai ehkä sittenkin lyhyempi kuin kuvittelemmekaan?
Magnasinin isovanhempien kokemusten kautta avautuu näkymä 1900-luvun alun Islantiin ja lopulta koko maailmaan, joka muuttuu ekspotentiaalista vauhtia. Hiekkaa liikkuu nykyään enemmän kuorma-autoilla kuin lietteenä maailman suurissa joissa ja puolet kaikesta maailmassa valmistetusta muovista on tehty vasta vuoden 2000 alun jälkeen. Entäpä mitä pitäisi ajatella siitä, että vuoden 2004 jälkeen Kiina on käyttänyt enemmän sementtiä joka kolmivuotiskausi kuin Yhdysvallat käytti koko 1900-luvun aikana? Kaikkeen tähän liittyy kulttuurimme hellimä tehokkuusajattelu ja loputtoman kasvun ihannointi, jossa talouskasvu on aina hyvästä. Maapallon kannalta tämä on kuitenkin kuin sanoisi, että ei ole merkitystä kasvaako äidin kohdussa lapsi vai kasvain. Lopputuloksen, hyvänlaatuisen ja pahanlaatuisen välillä ei tehdä mitään eroa, kunhan vain kasvu ei lopu.
Tämän kasvun seurauksia on melkein mahdotonta ymmärtää. Magnason ottaa vertailukohdaksi Islannin asutuksen historian, joka ei ulotu kauas; se on yhtä kuin kaksitoista kertaa Magnasonin mummon elämä. Jeesuksen aikaan ei siihenkään ole kuin 21 mummoa ja ihmiskunnan varhaisimmat muistot ovat noin viiden vuosituhannen takaisia. Tätä aikaperspektiiviä voi pohtia samalla kun ajattelee lisääntyneen hiilidioksiidin aiheuttamaa merten happamoitumista. Nykyisellä tahdilla vain sadassa vuodessa meret tulevat olemaan tilanteessa, jossa ne olivat viimeksi 50 miljoonaa vuotta sitten. Miten näin valtavaa muutosta voi edes ymmärtää? Happamat meret ovat kalkkiköyhiä, eli ne liuottavat äyriäisten ja simpukoiden kuoria. Kuulostaa kenties suhteellisen harmittomalta kunnes muistaa, että eläinplankton on aivan olennainen osa merten ravintoketjua. Minkälainen tällainen maailma tulee olemaankaan, Magnasonin lapsenlapset tulevat kokemaan sen henkilökohtaisesti.
Magnason pohtii kirjassaan paljon kaiken katoavaisuutta. Hänen kertomuksessaan tätä symboloi erityisesti 70-luvun nauhoitukset, joissa haastatellaan viimeisiä ihmisiä, jotka kuulivat lapsuudessaan islantilaisten riima-runojen laulua. Nuo ihmiset ovat nyt manan majoilla ja niin on myös 99,99% kaikista eläinlajeista joita on koskaan ollut olemassa. Miten helppoa olisikaan vain vaipua apatiaan ja alistua kaiken katoavuuteen. Kun merenpinta on noussut, vaivautuuko kukaan muistelemaan niitä paikkoja jotka jäivät meren alle? Emmehän mekään sure niitä kadonneita jääkauden aikaisia metsästysmaita joiden paikalla on nykyään Englannin kanaali. Tästä Magnason pääsee jälleen kiinni kirjan sukuteemaan. Olemme osa sukupolvien ketjua ja pystymme jo koskettamaan ihmisiä, joita nämä muutokset tulevat tulevat vakavasti koskemaan. Olemme myös viimeinen sukupolvi, joka vielä pystyy muuttamaan laivan kurssin. Jos emme tee mitään, petämme sekä esivanhempamme että jälkeläisemme.
Mikään masentunut mies Magnason ei kaikesta huolimatta ole. Toivoa kirjassa edustaa Dalai Lama, jota Magnason pääsee haastattelemaan peräti kahteen otteeseen, sekä Magnasonin eno John Thorbjarnason. Ottaen huomioon kaiken mitä Dalai Lama on elämässään kokenut, miehen optimismi jaksaa hämmästyttää, ja varmasti juuri siistä syystä se onkin niin lohdullista. 52-vuotiaana kuollut tiedemies John Thorbjarnason puolestaan työskenteli uhanalaisten krokotiilien puolesta ja omalla esimerkillään osoitti, että yksi ihminen todellakin voi pelastaa kokonaisia lajeja ja vaikuttaa positiivisesti ympäristöönsä. Positiivinen muutos on ilman muuta mahdollista, jos vain päätämme tarttua siihen.
Olen lukenut lukuisia kirjoja, jotka käsittelevät ilmastonmuutosta ja pääsääntöisesti nämä kirjat ovat olleet oikein hyviä. Ajasta ja vedestä erottuu joukosta edukseen, siitäkin huolimatta, että se kertoo enimmäkseen samat asiat kuin muutkin kirjat. Kun kirjan lukemisen aloitti, sitä ei millään halunnut jättää kesken, niin vetävästi ja vetoavasti Magnason onnistuu yhdistämään henkilökohtaisen sukuhistorian ja tieteellisen näkökulman. Vaikka kliseinen ilmaisu onkin niin sanon silti: jos luet ilmastonmuutoksesta yhden kirjan niin lue tämä, erinomainen teos!