Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Camilla Grebe on suorastaan oivallinen dekkaristi, selvästi yli skandinaavisten rikosromaanien harmaan keskitason, jonka edustajia en nyt rupea tässä luettelemaan, ettei kukaan pahoittaisi mieltään. Niinpä olenkin harmistunut siitä, etten muka ole ehtinyt tutustua hänen aiempaan tuotantoonsa lukuunottamatta viime vuonna ilmestynyttä teosta Veteen piirretty viiva; esimerkiksi hänen vuonna 2018 ilmestynyt Lemmikki-kirjansa on voittanut pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon, samoin kuin pari vuotta myöhemmin tullut Varjokuvat. Pätevä kirjailija siis, ja samalla yksi sitä valtavaa joukkoa, johon tutustumiseen ei tunnu yksi ihmisikä riittävän.
Ajasta ikuisuuteen -romaanin tarina kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä ja kahdeksan vuotta aiemmin tapahtuneissa vaiheissa. Keskeinen henkilö on Lykke, kustannustoimittaja, sekä hänen perheensä eli menestynyt kirjailija Gabriel ja heidän alussa teini-ikäiset kaksospoikansa Harry ja David. Pojat ovat kaksosuudesta huolimatta hyvin erilaisia: Harry on fyysisesti vahva ja komea, kun taas David näyttää laihalta ja etukenossa kävelevältä. Kirjan edetessä käy ilmi, että Harry jää usein Davidin, tuon nörttimäisemmän veljen varjoon.
Perhe asuu oikein mukavasti järven rannalla Ikuisuus-nimisessä huvilassa. Pidetään kesäjuhlat, hyvin perinteiset ruotsalaiset rapukekkerit, juomalauluineen ja hassuine hattuineen. Mukana on väkeä kustannusmaailmasta sekä poikien luokkatoveri Bonnie. Seuraavana aamuna yksi on joukosta poissa, eikä ole mitään syytä epäillä, että murhaaja olisi tullut jostain kaukaa seurueen ulkopuolelta. Suljetun huoneen tapaus siis.
Kahdeksan vuoden päästä tapahtumat ovat yhä oudompia, ja koska kirjan takasivullakin kerrotaan, että nyt Lykkeä epäillään murhasta, ei sitä tietoa tarvinne pantata tässäkään. Hän on vangittuna, mutta ei suostu puhumaan kenellekään muulle kuin rikoskomisario Manfred Olssonille, joka tutki myös rapujuhlamurhaa. Miksi sitten hän, ja mitä Lykke oikein on tehnyt, ne selviävät vasta kirjan edetessä.
Pidän kovasti Greben tyylistä, hänen hieman lakonisesta tavastaan sanoa asiansa. Hänen romaaneissaan ei juurikaan mässäillä väkivallalla, mikä on käsittääkseni monelle lukijalle tärkeä seikka, mutta jännitys säilyy aivan loppusivuille ja ratkaisussakin on pientä yllätystä. Sivumääräisesti kirja tuntui alkuun pitkältä luettavalta, mutta itse asiassa hotkin sen melko nopeasti, niin mukaansatempaava romaani oli. Suosittelen lämpimästi!
