Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anu Silfverbergin kirja ei ole minulle juuri mitenkään ajankohtainen, koska sain oman lapseni jo lähes 30 vuotta sitten. Tartuin kirjaan kuitenkin hyvin kiinnostuneena, sillä olen sivusilmällä tarkkaillut äitiydestä ja vanhemmuudesta esimerkiksi lehtien palstoilla käytyjä keskusteluja kaikki nämä vuodet.
Silfverberg tarttuu aiheeseensa, eli ihmisen lisääntymiseen, peittelemättömän feministin ottein. Häntä ovat ärsyttäneet lukuisat vanhemmuuteen ja erityisesti äitiyteen liittyvät kliseet ja myös uudet suuntaukset, niin sanottu kiintymysvanhemmuus ja ekovanhemmuus ja niiden lieveilmiöt kieliasuineen, ”kotoilla, mammailla, perheillä, ekoilla, kestoilla”, kuten hän kirjoittaa.
Silfverberg katsoo, että 2000-luvun suuntaukset ajavat jälleen naisia kotiin lapsenhoidon pariin ja isiä kantamaan yksin vastuuta työstä ja elatuksesta, ja tätä hän pitää surullisena kehityksenä.
Kirja käsittelee erikseen muun muassa lapsensaannin suunnittelua ja odotusta, raskautta, synnytystä, imetystä ja pikkuvauvan kehitystä. Pieni epäjohdonmukaisuus ehkä häiritsi: alussa Silfverberg tuomitsi voimakkaasti ne, jotka johtavat yleiset näkemyksensä puhtaasti henkilökohtaisesta kokemuksestaan, mutta samalla lailla hän tuntui itse tekevän kautta kirjan.
Äitikortti ei varmastikaan jätä lukijaansa kylmäksi, jos tämä vain on kiinnostunut vanhemmuudesta ja naisen asemasta. Kirja on voimakkaan provosoiva ja pamfletinomainen, suorastaan julistava. Kukin suhtautukoon oman näkemyksensä mukaisesti. Minä – vanhana feministinä – pidin siitä.
Anu Silfverberg Prosak-proosaklubilla Marko Gustafssonin haastateltavana.
