Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti, isoäiti.”
Elokuvaohjaaja ja kirjailija Kaija Juurikkala on elänyt rikkaan elämän, johon on mahtunut monenlaisia äitiyden vaiheita. Hän sai ensimmäisen lapsensa jo 19-vuotiaana tiedostavana feministinä, eli sitten yhteistaloudessa sisarensa perheen kanssa ja oli kahden poikansa yksinhuoltajaäiti, kunnes sitten tapasi puolisonsa rehtori Juha Juurikkalan ja päätti perustaa tämän kanssa uusperheen, jossa oli neljä 4–5-vuotiasta poikaa.
Uusperheen vuodet olivat hektisiä, mutta Kaija Juurikkala päätti olla kotiäitinä poikien ollessa pieniä. Sitten hänestä tulikin uraäiti ja tunnettu lasten- ja nuortenelokuvien ja tv-sarjojen ohjaaja, joka sai työstään monia arvostettuja palkintoja. Työ johti lopulta kuitenkin uupumukseen ja loppuunpalamiseen, ja kaiken lisäksi perheen koti tuhoutui tulipalossa lähes kokonaan ja mies sairastui syöpään. Näiden koettelemusten jälkeen elämässä seurasikin seesteisempi vaihe, ja pariskunta sai iltatähtityttären Kaijan ollessa yli neljänkymmenen. Haasteita pelkäämättömänä he kuitenkin päättivät muuttaa maalle, johon he perustivat perhekodin hylätyille lapsille.
Onhan siinä elämää niin että heikompia hirvittää! Jollain tavalla Juurikkalan teoksen lämmin ote on kuitenkin aseistariisuvaa. Lasten kanssa on sekä onnistuttu että epäonnistuttu: hän on hyvin rehellinen itseään kohtaan ja puhuu avoimesti paitsi menestyksestään myös siitä, missä on toiminut väärin ja missä mikään rakkaus ja rajat eivät ole voineet auttaa varhain vaille jääneitä ja murtuneita lapsia. Tämä rehellisyys mielestäni kantaa lukijan läpi niidenkin kohtien, jotka saattavat ärsyttää.
Ehkä Juurikkalan omaksuma intuitiivinen henkisyys ja vankkumaton usko karmaan ja jälleensyntymiseen voivat olla joillekin tällaisia kynnyskysymyksiä, mutta hän ei pahemmin tyrkytä omia uskonnollisia ja filosofisia näkemyksiään. Raikasta kirjassa on myös Juurikkalan ja hänen aviomiehensä pitkän suhteen kuvaus: lasten ollessa pieniä he päättivät pysyä yhdessä vuoteen 2000 asti, jotta kaikki pojat saisivat kasvaa aikuisiksi ehjässä kodissa. Millennium tuli ja meni, mutta liitto on kestänyt yli senkin, vaikka monenlaiset tunteet ovat räiskyneet.
Voin lämpimästi suositella tätä kirjaa ainakin äitiyden kanssa kipuileville, mutta myös silkka lukukokemus ilman vertaistukiaspektiakin oli nautittava.
