Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Helsingin emerituspiispa Eero Huovisen kaipauksen taival on pitkä. Seitsemänkymmentäviisivuotiaana hän toteaa, että kyllä, hänellä on äitiä ikävä. Tuolloin Aili-äidin kuolemasta on kulunut yli 65 vuotta. Lauri ja Aili Huovinen ehtivät olla naimisissa 11 vuotta, kunnes sairaus nujersi perheenäidin. Menetys oli Lauri-isälle valtava järkytys ja surutaakan lisäksi papin työn vaatimukset veivät miestä. Kolme pientä poikaa, joista yhdeksänvuotias Eero oli vanhin, lähetettiin sukulaisten luo hoitoon.
Murheen murtamalla isällä ei ollut sen enempää voimia kuin sanojakaan jakaa asiaa lastensa kanssa. Äidin kuolemasta ei puhuttu kotona. Käsitys lapsen surusta oli tuolloin hyvin erilainen kuin nykyisin. Lapsia haluttiin säästää surulta, kuten jo Ailin sairastaessakin salattiin asian vakavuus: ”Eerolle ei pidä ollenkaan kertoa, mikä äidillä on, ei hän sitä ymmärrä. Huolehtisi turhaan.” Pojat eivät todellakaan ymmärtäneet, miksi äiti ei tullut takaisin kotiin. Ajatukset äidistä haalenivat, muuta tuli tilalle, mutta vastausta vaille jääneet pienen pojan kysymykset ja tunteet jäivät kaihertamaan pinnan alle. Ikävä jäi.
Lauri-isän kuoleman jälkeen äidin kirjeiden ja päiväkirjojen kautta avautuu uusi yhteys menneeseen. Eero Huovinen saa tutustua toisiinsa hullaantuneeseen nuoreen pariin, heidän haaveisiinsa ja jopa äidin silmin itseensä aikana, jolloin ”pikkuinen lähettää isille voimakkaan potkun” ennen syntymäänsä. Hän tapaa elämänmyönteisen, tarmokkaan ja onnellisen äidin ja vaimon ja saa lukea vanhempiensa vauhdikkaita kuvauksia perheen arjesta. Näiden aarteiden rinnalla hän voi myös mielessään rakentaa kuvaa yhteisistä hetkistä – ja niistä viimeisistä hetkistä.
Äitiä ikävä on henkilökohtainen ja herkkä, monella tapaa hyvin merkityksellinen kirja. Se syventää mielikuvaani suuresti arvostamastani miehestä, selittää lisää hänen ihmisläheistä ja elämää ymmärtävää olemustaan ja otettaan asioihin. Nyt jos koskaan: lämpimät suositukset.
