Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lestadiolaisuus on ollut sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa paljon esillä viime vuosina. Keskeisessä osassa lienee Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu, joka kertoo nuoren naisen tuskaisesta kriisistä vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä. Esikoiskirjailija Essi Ihonen on kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä, ja uskoisin hänen romaaninsakin taustayhteisönä olevan juuri tämän liikkeen, sen hataran tiedon perusteella, jota minulla kyseisestä suuntauksesta on. Korjatkaa jos olen väärässä.
”Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa”, Ihonen kuvailee päähenkilönsä Ainon maailmaa. Aino on uskovaisen perheen lukioikäinen tytär; vain vähän vanhempi Suvi-sisar on juuri mennyt naimisiin ja Valo-veli elää vanhempien näkökulmasta synnissä, koska hänen Leeni-puolisonsa on liikkeen ulkopuolelta, eikä perheessä noudateta lestadiolaisia tapoja. Perheen isä on kaikista tiukimmin uskonnollinen, ja hänelle on suuri häpeä, ettei perheeseen ole syntynyt kuin nämä kolme lasta. ”Se oli rangaistus. Isä ei osannut kertoa mistä”, kirjailija kertoo ankaran autoritatiivisen isän maailmasta. Äiti sitten onkin vain hiljainen huushollerska, joka on alistunut ja alistettu isän ja muiden seurakunnan miesten tahtojen alle. Ainon on paha olla kotona ja paha olla uskonnon vaikutuspiirissä, eikä tilannetta suinkaan helpota se, että hänet on kihlattu yhtä nuorelle Armo-pojalle, eivätkä nuoret juurikaan tunne toisiaan. ”Parempi on naida kuin palaa”, isä siteeraa Raamattua tarkoittaen, että on tärkeä mennä nuorena naimisiin, jotta säästyisi kädestä pitämisen ja suutelemisen synneistä, muista kauheuksista nyt puhumattakaan. Mutta veljen vapautuneessa perheessä vietetty aika saa Ainon lopullisesti pohtimaan, haluaako hän elää seurakunnan vaikutuspiirissä ja toistaa alistuneen äitinsä kohtalon.
Essi Ihonen on minusta oikein valmis ja taitava kirjoittaja. Hänen kielensä on sanoissaan säästeliäs ja näin romaani saa miellyttävän tiiviin muodon – ehkäpä sitä tiivistämistä olisi jossain kirjan keskivaiheilla saanut olla vielä lisää, mutta hyvä näinkin. Uskonnollisen yhteisön ja sen sääntöjen kuvaus on hienovaraista, eikä ollenkaan sensaatiohakuista, mihin tällaisesta liikkeestä kertominen olisi voinut syyllistyä. Pidin kovasti tästä kirjasta, ja toivon, että se saa ansaitsemansa huomion ja että kirjailija jatkaa rohkeasti uraansa.
