Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Stockholm noir -trilogian jälkeen Ruotsin tyylikkäin asianajaja Jens Lapidus yllättää novellikokoelmalla Ainakin äiti yritti. Novellien maailmassa pyöritään yhä enimmäkseen rikosten parissa. Monet novellien henkilöistä ovat tuttuja jo Stockholm noir -trilogiasta, mutta uusiakin hahmoja löytyy.
Stockholm noir -trilogiassa Lapiduksen kirjoitustyyli oli päälausepainotteista, hyvin lyhyttä ja iskevää. Suomen kielen opettajani olisi saattanut puistella päätään kirjoja lukiessaan, sillä hän tapasi aina arvostella minua liian lyhyiden lauseiden kirjoittamisesta. Syntyi lievä sivulausetrauma. Onneksi Jens Lapidus näytti, että kyse on enemmänkin makuasiasta. Novellikokoelmassaan Lapidus kokeilee kirjoittamista eri tyyleillä ja eri persoonamuodoilla. Osa novelleista on tunnelmapaloja, osa juonipainotteisia. Monessa novellissa ruotsalaiseen kantaväestöön kuulumattomat miehet tarkkailevat Ruotsia ja ruotsalaisia, ”sveduja”, ulkopuolisina ja hieman huvittuneina.
Novellikokoelman alku on hankala, sillä kirjan ensimmäinen novelli Filmi on huono valinta aloitusnovelliksi. Huono se on muutenkin. Liiallisen selittelevä, huonosti kirjoitettu ja ennalta-arvattava. Novellin päähenkilönä on juristimies, joka puolustaa lapsen pahoinpitelystä syytettyä miestä. Lapidus yrittää kuvata isän tunteita ja muita yleviä emootioita, mutta tahmeaa on.
Filmin jälkeen Lapidus onneksi jättää oikeamieliset henkilöt sikseen ja keskittyy kuvaamaan konnia. Jugomafia tekee pahojaan, juristit juonivat, ja lukija voi rentoutua. Lapiduksen kirjoitustyylikin palaa tuttuun niukkaan ja lyhytsanaiseen asuunsa. On kiinnostavaa huomata, että juristi-Lapidus osaa kuvata paremmin maahanmuuttajataustaisen rikollisen mielenmaisemaa kuin kunnollisen juristin tunnontuskia.
Ainakin äiti yritti -kokoelman parhaimmistoon nousevat Alue jota kutsuimme omaksemme ja Alborzin massiivi -novellit. Alue jota kutsuimme omaksemme etenee jäykästä nimestään huolimatta ilmavasti ja pakottomasti. Alborzin massiivi erottuu kokoelmasta jo aiheellaan. Se kertoo lumivyöryn uhriksi joutuvasta miehestä ja saa edetessään elementtejä scifistä.
Osa novellien nimistä on oudon kankeita, kuten esimerkiksi Faksi ikuisuudesta. Henkilöhahmojen kohdalla nimivalinnat ovat onnistuneempia: novelleissa seikkailee esimerkiksi Chorizo, Runkku ja Pano-Nemanja. Lapidus sekoittaa myös surutta englanninkielisiä ilmauksia tekstiin. Stieg Larssonin kirjoissa ne erottuivat eivätkä suinkaan edukseen, mutta Lapidus onnistuu tekemään kielellisestä sekoituksesta luontevaa. Suomentajalle teksti on varmasti ollut hankala, mutta joitakin kirjoitusvirheitä lukuun ottamatta suomennos on onnistunut.
Kirjan loppuun on lisätty ruotsalaisen kustantajan jälkisanat. Novellikokoelman julkaisu on niin erikoista, että sitä tarvitsee puolustella. No ei tarvitsisi.