Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen lukenut viime vuosina syvällä mielenkiinnolla Elena Ferranten suomennetut teokset: Napoli-sarjan, Tyttären varjon, Amalian rakkauden, Hylkäämisen päivät. Niistä Napoli-sarja sisälsi neljä paksua osaa; se oli lavea, henkilöitä vilisevä, maailmaa ja elämää monelta tapaa katsova. Muut kirjat olivat sitten sivumääriltäänkin paljon suppeampia, mutta vangitsivat lukijan yhtäkaikki. Nyt kun lähdin lukemaan tätä Aikuisten valheellista elämää, täytyy sanoa, että olin vähän skeptinen. Vieläkö tuo salaperäinen Ferrante-pseudonyymi jaksaa pitää tasonsa, ja vieläkö minä jaksan pysyä sen tason tasolla?
Romaanin päähenkilö on Giovanna, tapahtumien alkaessa 12-vuotias. Hän elää keskiluokkaisessa hillityssä perheessä: siellä ei puhuta rahvaanomaista napolilaismurretta eikä olla rahvaanomaisia muutenkaan. Parhaat ystävät Angela ja Ida ovat samanlaisista lähtökohdista. Mutta sitten Giovanna kuulee sellaista mitä ei ole hänen korvilleen edes tarkoitettu, kun tyttärensä keskinkertaisesta koulumenestyksestä suivaantanut isä vertaa häntä suvun hylkäämään Vittoria-tätiin, omaan sisareensa, joka on saanut perheessä jos ei nyt ihan noita-akan mainetta niin ei paljon muutakaan. Tyttö alkaa heti tietenkin kiinnostua Vittoriasta lähemmin ja etsii tämän käsiinsä. Vittorian tapaaminen avaa Giovannalle aivan uusia maailmoja, uusia ihmisiä, uusia näkökulmia. Se oikeana pidetty elämäntyyli, jota hänen hyväosaisessa perheessään harjoitettiin, ei enää tunnukaan ainoalta mahdolliselta. Kuluu muutama vuosi, Giovannasta kasvaa nuori nainen, joka on edelleen aika tavalla hämmentynyt niistä monista mahdollisuuksista, joita elämä on avannut hänelle itselleen, Vittoria-tädille ja Giovannan vanhemmille. Kaikkien vaihtelevien juonikuvioiden keskellä kulkee jonkinlaisena johtomotiivina rannekoru, jonka Vittoria-täti antoi vastasyntyneelle Giovannalle mutta joka on sittemmin vaeltanut kädestä käteen kuin omaa paikkaansa etsien.
Jos Aikuisten valheellinen elämä olisi ollut ensikosketukseni Ferranteen, olisin varmaankin ollut varauksettoman ihastunut, olisin tullut vastustamattomasti vedetyksi mukaan sen maailmoihin. Nyt ei valitettavasti käynyt ihan niin. Tuntuisi kovin raskaalta tuomiolta sanoa, että kirjailija toistaa itseään, mutta en voi aivan välttyäkään siltä. Ainahan on kuitenkin niitä, joille tämä kirja on ensimmäinen Ferrante, ja heille suosittelen sitä enemmän kuin lämpimästi.
