Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muutama vuosi sitten tuli eräässä keskustelussa puheeksi Agit-Prop, ja jouduin tunnustamaan suuren hämmästyksen säestämänä, että en ollut kuullut koko yhtyeestä yhtään mitään. Selvästi näin suuri aukko yleissivistyksessä vaatii täyttämistä, joten SKS:n uutuuskirja oli pakko ottaa luettavaksi ja tulipa siinä samalla myös laulu jos toinenkin kuunneltua.
Mikäli täällä on muita kaltaisiani ummikkoja niin aloitetaan ihan alkeista. ”Sosialistinen Abba” eli Agit-Prop tuli tunnetuksi suomalaisen poliittisen laululiikkeen kirkkaimpana tähtenä, mutta sen menestys tuli yllätyksenä oikeastaan yhtyeelle itselleenkin. Berliinin festivaalia (1971) varten kokoon kyhätyn kvartetin piti olla kokoonpanoltaan kertakäyttöinen – jopa itse musiikin ajateltiin tässä vaiheessa olevan pikemminkin lyhytaikaista käyttömusiikkia.
Tässä vaiheessa kvartettiin siis kuului Pekka Aarnio, Martti Launis, Kiti Neuvonen ja Sinikka Sokka, mutta Neuvonen vaihtui aika pian Monna Kamuun. Ottaen huomioon nämä lähtökohdat sekä sen, että poliittinen laululiike ei ole ollut muodissa sitten 70-luvun, onkin mielenkiintoista, että Agit-Propin tarina lopulta jatkui aina vuoteen 2017 asti, jolloin pidettiin yhtyeen viimeinen vappukonsertti. Jouko Aaltonen perkaa kirjassaan onnistuneesti miten ja miksi Agit-Prop nousi niin suosituksi – taistolaisuudestaan huolimatta jopa koko kansan klassikoksi.
Vaikka yhtyeen historia on pitkä, niin sen suosio ollut silti ollut aikamoista aaltoilua. Agit-Propin kohtalo on tietysti seuraillut Suomen yleistä yhteiskunnallista ilmapiiriä, ja tämä olikin itselleni ehkä kirjan mielenkiintoisinta antia. Erityisesti 1960-luvun lopun ja 70-luvun sukupolvikokemuset olivat mielenkiintoista luettavaa. Vuoden 1968 tapahtumat, Vietnamin sota ja Suomessa Helsingin vanhan ylioppilastalon valtaus olivat aikakauden merkkipaaluja. Aikakauden kantaaottavaan henkeen kuului myös taiteen politisoituminen. Eikä vain taistolaiset – jotka nykyään varmasti muistetaan parhaiten – vaan myös kaikki suurimmat puolueet perustivat omat kulttuurijärjestönsä. Ottaen huomioon kaiken tämän, ei liene ihme, että poliittisesta laululiikkeestä tuli omaa aikaansa leimaava ilmiö.
Jouko Aaltonen tuo kirjassaan esiin ajan politiikkaan liittyneitä hankaliakin kysymyksiä. Taistolaisuus oli tietysti aikalaisia voimakkaasti jakava liike ja monet ovat ihmetelleet miksi niin monet – Agit-Prop mukaan lukien – siirtyivät ”1960-luvun kaikensallivasta radikalismista puoluekantaiseen dogmaattiseen kommunismiin.” Jako ei näkynyt vain yhteiskunnassa vaan myös kommunistisen puolueen sisällä. SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon mukaan nimetyt taistolaiset muodostivat puolueen sisällä vähemmistön. Enemmistöläisiä kutsuttiin vastaavasti saarislaisiksi SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarisen mukaan. Tämä jako vahingoitti paitsi kommunistista liikettä niin koko vasemmistoa, sekä rikkoi siinä samassa monia ihmissuhteita.
On hyvä kysymys millä tavalla kvartetti itse on suhtautunut näihin jakolinjoihin, nyt vuosikymmenien jäljeen? Kvartetti ei sinänsä ole missään vaiheessa ”kääntänyt takkiaan”, eikä kirja tuo tämän suhteen mukanaan mitään suuria paljastuksia. Sinikka Sokka kuitenkin puhuu tietynlaisesta nuoruuteen kuuluvasta mustavalkoisesta maailmankuvasta ja kuplaantumisen kokemuksesta. Tuntoja, jotka ovat epäilemättä tuttuja monille nuoruuttaan muisteleville. Aaltonen onnistuu joka tapauksessa hienosti käsittelemään näitä ristiriitoja ja esittelemään aikakauden intohimoja.
80-luku ei ollut yhtyeelle suosiollinen, poliittisen laulun hiipuminen oli alkanut jo edellisellä vuosikymmenellä samaan aikaan taistolaisuuden hiipumisen kanssa. Yllättäen 90-luvulta alkoi kuitenkin uusi nousu, joka ei myöskään perustunut vain vanhojen muistelulle, sillä myös nuoria kuuntelijoita tuli joukkoon. Agit-Prop inspiroi myös uuden sukupolven musiikintekijöitä, kuten Ultra-Bran esimerkistä tiedämme. Tosin näiden kahden yhtyeen suhde oli jossakin määrin ongelmallinen, sillä vaikka Agit-Prop oli ehkä jonkinlainen musiikillinen lähtökohta, se ei kuitenkaan ollut sitä ideologian puolelta. Ultra-Bra saikin painokkaasti irtisanoutua poliittisuudesta ja erityisesti vasemmistolaisuudesta.
Lopuksi on hyvä vielä palata alun kysymykseen, miksi Agit-Propista tuli niin suosittu? Kirjassa käydään läpi syvällistäkin analyysiä yhtyeen musiikillisista ansioista, mutta ehkäpä tähän voi nostaa muutaman seikan. Ensinäkin säveltäjät Kaj Chydenius ja Eero Ojanen, joiden kynistä yhtyeen suurimmat menestyskappaleet kumpusivat. Myös yhtyeen linjakas esiintyminen – ja kuten nykyään sanottaisi – brändäys, oli onnistunutta. Esiintymisten yhtenäinen tyyli samaten kuin yhtyeen tunnistettava soundi teki kvartetista helposti muistettavan ja omaksuttavan yhtyeen.
Agit-Prop: Lauluja utopiasta oli oikein nautittava lukukokemus, jopa tällaiselle ihmiselle, jolle aihe on ennestään vieras. Siitä on kiittäminen Jouko Aaltosen sujuvaa kirjoitustyyliä ja myös sitä, että jokainen luku alkaa jonkin Agit-Propin laulun lyriikoilla. Yhtyeen tuotantoon tutustuminen oli tehty siten myös tätä kautta helpoksi. Ennen kaikkea kirja kuitenkin loistaa siinä miten Agit-Propin vaiheet on sidottu aikaan ja ympäröivään yhteiskuntaan, siinä mielessä opin paljonkin uutta, eikä pelkästään Agit-Propiin liittyen. Erinomainen kirja, suosittelen!