Kun tartuin kirjaan Adèle, odotin jotain ihan muuta. Jostain syystä kuvittelin kirjan hivenen kevyemmäksi kuin mitä se oli.
Heti ensiesittelyssä huomasin, etten tule toimeen ollenkaan Adèlen kanssa. Ihan kaikki, mitä hän teki ja kuinka hän toimi, ärsytti ja sai hänet vaikuttamaan äärimmäisen vastenmieliseltä.
Adèle on siis nymfomaani, käyttää miehiä kuin rukkasia ja hyvin pakkomielteisesti. Kaikesta huomaa, ettei hän iloitse ja nauti, vaan hänen on pakko saada ihan kuka tahansa ja kyllä hän saakin, keinoja kaihtamatta.
Hän on kuitenkin aviovaimo ja äiti, joka käy vakituisessa työssä, mutta onhan se sanomattakin selvää, että kaikki kärsivät. Loppupeleissä kukaan ei nauti.
Oli kuitenkin pakko jatkaa lukemista, koska oli päästävä selville, mihin kaikki Adèlen käytös johtaa. Mihin, se selviää, kun lukee tämän kirjan. Mitään huikeaa loppuhuipentumaa ei ole luvassa, mutta ehkä hitusen toivoa. Alun ärsytyksen jälkeen minun kävi Adèlea sääliksi. Jäin miettimään, miten paljon pakkomielteisyys kuluttaa ihmistä ja tekee hänet suorastaan sairaaksi.