Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Onpa pikkuinen kirja! Luetaan kuitenkin.
Anthony Bozzan kirjassa käsitellään AC/DC:tä. Tärkeimmät tapahtumat bändin historiassa ja arvostetuimmat levyt mainitaan ja Slashin ja Tommy Leen kaltaiset muusikot kertoilevat anekdootteja ja mielipiteitään AC/DC:stä. Myös AC/DC:n fanit ja yksi tribuuttibändeistä pääsevät ääneen. Kuvia on vain vähän ja nekin ovat mustavalkoisia.
Pienikokoinen, vain 175-sivuinen kirja ei pyri olemaan kattava selostus bändin vaiheista, vaan enemmänkin se on tosifanin ylipitkä rakkauskirje. Anthony Bozza tekee heti selväksi, mitä hän ajattelee AC/DC:stä: se on hänen mielestään maailman suurin elossa oleva rockbändi, ja hän kuvailee AC/DC:tä lähes ilman kritiikkiä. Bozzan näkökanta ei tee kirjalle hyvää. Jopa Murray Engleheartin ja Arnaud Duriexin valju AC/DC-kirja jättää Bozzan varjoonsa.
Bozzan innokkuus saa lukijan punastumaan, niin tohkeissaan hän on bändistä. Kehu on ylitsevuotavaa: Youngin veljeksissä ”on sähkö, heissä on inspiraatio, heissä on omistautuminen asialle”. Entä millaisia ovat Bon Scott ja Brian Johnson? ”Kaksi uskomattomalla fysiikalla siunattua ja kiistattoman tinkimätöntä laulajaa.” Phil Rudd ja Cliff Williams ovat ”yhtä täydellinen yhdistelmä kuin Angus ja Malcolm”, ja he ”luovat jyräävän grooven, joka on AC/DC:n sydän”. Äkkiä kirja tuntuukin hyvin pitkältä.
Kritiikkiä ‒ joskin laimeaa ‒ Bozza antaa vain kahdesti: Phil Ruddin karkotuksen aikana AC/DC:n levyt olivat ”epätasaisia” eikä Black Ice yllä ”lähellekään Back in Blackin tasoa”, vaikka se onkin ”tyydyttävä kuuntelukokemus”. Hämmentävää kyllä, Bozza nurisee koko kirjan ajan kriitikoiden nuivasta asenteesta AC/DC:tä kohtaan tavalla, joka lähentelee henkilökohtaista mielipahaa. Hän ei usko siihen, ettei makuasioista kannata kiistellä: kriitikon, joka ei pitänyt AC/DC:n konsertista vuonna 2008 Madison Square Gardenissa, Bozza tuomitsee ”epäpäteväksi”, ja kriitikon arvion keikasta ”naurettavan asenteelliseksi”. Kuitenkin, kun kehuja vuonna 2008 tuli Black Icen myötä, sekään ei tyydyttänyt Bozzaa: tällä kertaa hän syyttää kriitikoita bändin maineella ratsastamisesta. Koskaan ei ole hyvin.
Suomentajan tekemä suomennos on neutraali ja pätevä. Eräät sananvalinnat ‒ todennäköisesti Bozzan tekemiä ‒ ovat väkinäisiä sivistyssanoja, eivätkä ne sovi kirjan muuhun tyyliin.
Kirjan lopusta löytyy totuus AC/DC:n vuosikymmeniä kestäneen suosion syystä. Sen lausuu eräs bändin fani: ”[AC/DC] on ainoa vanhan kaartin bändi, joka ei ole muuttunut ämmämäiseksi. Aerosmith vetää nykyään Barbra Streisandilta kuulostavia biisejä, joita äitinikin diggaa. Metallican tyypit leikkasivat tukkansa ja rupesivat neideiksi. AC/DC ei ole koskaan tehnyt vastaavaa.” Jos jokin toimii, sitä on turha muuttaa. Siinä AC/DC:n menestyksen salaisuus. Sen ei tarvitse pelätä tekevän koskaan mitään Lulun kaltaista. Onneksi.