Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa.” – tämän laulunpätkän lapset haluavat isänsä Saulin kuolinilmoitukseen, koska tämä on vuosia soittanut tanssiyhtyeessä tangoja ja valsseja haitarilla, vaikka olisi itse asiassa halunnut soittaa jazzia. Kukaan jälkeläisistä ei muista, että Sauli, hänen vaimonsa Elina ja heidän pieni Kaija-tyttärensä saapuivat suuren muuttoaallon mukana aavan meren tuolle puolen, eräänlaiseen satumaahan, vaikka vastassa olikin Volvon tehdas ja kova työ.
Aavan meren tuolla puolen -romaani on taattua Tuuria: hänen omaperäinen kertojanäänensä kuuluu kautta kirjan. Ulkoiset tapahtumat ovat melko vähäisiä: Sauli tuupertuu haitarinsa kanssa kotiovelle, eikä siitä enää koskaan nouse. Lapset ja lapsenlapset tulevat katsomaan häntä. Samaan aikaan Elina-matriarkan tyttärentyttärentyttären Elviran kouluun heitetään Molotovin cocktail, eikä Elviraa löydetä mistään sen jälkeen, ja sekalainen joukkio miehiä lähtee häntä etsimään, koska he ovat saaneet päähänsä, että tytön turkkilainen isä aikoo siepata hänet.
Mutta kuten sanottu, Tuurin kertojanäänestä ei voi erehtyä. Eniten kirjassa puhuvat naiset, vain entinen vävy, mytomaani-Petteri, on mahdutettu mukaan. Tuurin kieli on lakonisen kuvailevaa ja salavihkaisen humoristista; vakavissakin aiheissa hänellä saattaa löytyä pilke silmäkulmasta, puhumattakaan sitten siitä, kun hän pääsee kuvailemaan Petterin ja hänen epämääräisten kaveriensa Korpisen ja Valtosen retkeä Elviran pelastamiseksi turkkilaisisän kynsistä; miehet eivät usko poliisien kykyihin selvittää lapsenkaappausasiaa, kun nämä Korpisen aboriginaaleiksi kutsumat otukset eivät ole edes Palmen murhaa ratkaisseet. – Turkkilainen Raul-isä asuu muuten pahamaineisessa Rinkebyn lähiössä, jonka alunperin ovat tehneet pahamaineiseksi suomalaiset siirtolaiset, mitä en aiemmin ollenkaan tiennyt.
Yleensähän Tuurin kirjojen kertojat ovat olleet miehiä, ja täytyy myöntää, että hän ei ehkä ole parhaimmillaan naisten kuvaajana, sillä kertojanääni on kovin samanlainen. Toisaalta se antaa jatkuvuutta romaanille. Olen aina pitänyt Tuurin kerronnassa siitä keskeisestä tekijästä, ettei tekstissä ole lainkaan vuoropuhelua; jonkun muun kirjoittamana se voisi olla tuskaannuttavaa, mutta Tuuri hallitsee epäsuoran dialogin mestarillisesti.
Suositeltava kirja: lyhyehkö ulkoisesti, mutta suuri romaani sisäisesti.
