Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
On se hätkäyttävä kirja, on se vaikka vastaavanlaisia on lukujonossa ollut useita Kähkösestä Zlobinaan. Näihin ei totu ja kyynel on herkässä. Varsinkin kun, kuten tämäkin, on suurelta osin totta. Ihmisen julmuus toista kohtaan on totisinta totta, mutta onneksi myös rakkaus. Viimeksi luin Guzel Jahinan kirjoittaman vaikuttavan isoäidin tarinan Siperian karkotusvuosista romaanista Suleika avaa silmänsä. Nyt Jeniseillä ollaan jälleen.
Kommunisti. Vaino. Loikkaus. Siperia. 10 vuotta työleirillä. Kaipuu vaimon ja tyttären luo Suomeen. Lohduton loppu.
Matti Korhonen rajan toisella puolella, vielä pahemmalla, odottamassa paluulupaa kotiin. Maria-vaimo ja Kaisa-tytär Vuoksenniskalla vartoomassa. Turhaan.
Henna Siekkisen romaani Aatteen puolesta kirjoittajan mummon isästä on karu. Kohtalo julma. Vaikka toisaalta työleirillä eletään välillä normaaliakin elämää: käydään verstaalla puusepän töissä, klubilla tanssimassa, katsellaan elokuvia kulttuuritalolla, juopotellaankin. Ei kuri ole niinkään ankara kuin Siperian kylmyys.
Ja mistä tuon tietää?
”11 / 3 46 Dudinka Huomenta rakkaani! – – – Täällä on tanssit siirtyneet niin sanotuksi länsimaisiksi. Kansantanssit ovat jääneet syrjään. Orkesteri soittaa ensiluokkaista hottimusiikkia. Niin siitä tanssi kaverista, hän on kuin minäkin yksin, on ollut monet vuodet erossa rakkaastaan, ja odottaa uskollisesti sitä hetkeä, että voisi tavata omansa. – – –”
Asiat ovat luettavissa autenttisista Matti Korhosen Siperian kirjeistä, jotka esikoiskirjailija Henna Siekkinen on sisällyttänyt kirjaan sellaisinaan, ne jotka mies vaimolleen ja tyttärelleen onnistui lähettämään. Maria poltti saamansa kirjeet viimeistään siinä vaiheessa, kun meni uudelleen naimisiin, mutta tytär Kaisa säilytti kaikki isältä saamansa kirjeet. Aikuiseksi varttunut tytär kaipaa isäänsä ja isän kaipuu puolestaan on pohjaton:
”– – – Niin ehkäpä ei olisi kaukana se hetki että toisemme tapaamme. Sitä tietenkin toivomme joka päivä. Jokainen minutti on pitkä odottaa. – – – En tiedä saatteko minun kuviani joita olen lähettänyt sinne monia. Jään odottamaan että pian saisin teiltä kirjeen.”
Kirjeistä tuleekin vankka pohja romaaniin. Keksittäviksi ja pääteltäviksi jäävät käänteet isoäidinisän elämässä ennen kirjeitä ja kirjeiden jälkeen, joiden tulo loppuu kymmenen vankeusvuoden jälkeen, niin että elämän palaset loksahtaisivat uskottavasti kohdalleen. Siekkinen onnistuu vakuuttavasti, kirja pakottaa mukaansa, loppu on nähtävä, kuultava ja koettava. Toki jossiteltavaa jää: voiko tuon kaltainen loikkaus juoksuhaudasta vihollisen puolelle onnistua; hirvitellä sopii myös leirielämän Matin itsensä tekemää raakaa ja rajua loppuratkaisua.
Miksi omakustanne? Olisi tämän julkaissut pienellä hiomisella Into tai Vastapaino tai jopa Tammi: tuolloin kirja olisi saanut ansaitsemansa valtakunnallisen huomion.