Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anders Behring Breivikin terrori-iskut traumatisoivat Norjan pitkäksi aikaa. Samalla ne toivat myös julki Norjassa ja muissa eurooppalaisissa maissa vallitsevia ennakkoluuloja monikulttuurisuutta ja islamia kohtaan. Øyvind Strømmenin kirjassa Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa perehdytään äärioikeistolaisiin mielipiteisiin ja ääriliikkeiden muodostamiin vaaroihin.
Breivikin teon myötä äärioikeistolaisuuden uhka muuttui todelliseksi. Ääriliikkeet ovat aina tehneet terrori-iskuja, mutta niiden käsittely mediassa on ollut kahtiajakautunutta. Strømmen kirjoittaa kuinka esimerkiksi Norjassa ja Tanskassa on median välityksellä hoettu mantraa, jonka mukaan kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja. Vaikka äärioikeisto olikin tehnyt terrori-iskuja jo ennen Breivikin tekoa, ne olivat saaneet mediassa vähemmän huomiota. Strømmenin kirjan tietojen mukaan kuitenkin lähes jokainen uskontoryhmä ja poliittinen äärijärjestö on tehnyt terroritekoja.
Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa -kirjassa käydään läpi internetin synnyttämiä ongelmia ääriliikkeiden radikalisoitumisessa. Internetin yleistyessä ja kasvaessa myös ääriliikkeet ovat alkaneet kukoistaa. Syyt ovat selvät: verkossa sanomaa on helppo levittää, sen avulla yhteys ääriliikkeisiin on helppo saada, ja lisäksi verkossa voi tuoda julki sellaisia mielipiteitä, jotka normaalissa kanssakäymisessä tuomittaisiin. Internetin ”kaikukammioissa” äärimmäisillekin ajatuksille löytyy aina tukijoita. Strømmenin teoksessa kuvataan myös toimenpiteitä, joilla verkossa toimivien ääriliikkeiden houkuttelevuutta voitaisiin hillitä. Keinot ovat yksinkertaisia: mielipideilmaston muuttaminen, moderoinnin lisääminen, ääriliikkeiden sivustojen siistiminen ja yleinen positiivisemman sanoman julkituominen.
Äärioikeiston nousu näkyy myös politiikassa ympäri Eurooppaa. Varsin kiinnostavasti Strømmen kuvaa, miten muut poliittiset puolueet tapaavat suhtautua äärioikeistolaisiin politiikassa toimiviin puolueisiin: joko äärioikeistolaiset puolueet jätetään täysin huomiotta tai niiden merkitystä vähätellään, tai sitten toimitaan päinvastaisesti ja niiden vaarallisuutta liioitellaan suhteettomasti. Tämä on tuttua Suomenkin politiikasta.
Strømmenin kirjan materiaali on kerätty suurimmaksi osaksi internetistä, ja valtaosa kirjasta keskittyy kirjan nimestä huolimatta nimenomaan norjalaisiin ääriliikkeisiin. Strømmen on ottanut mukaan paljon esimerkkejä internetin keskustelupalstoilta, ja vaikka pahimmat kommentit on jätetty pois, kirjassa on yhä runsaasti kylmääviä, typeriä tai vain tietämättömiä mielipiteitä. Äärioikeiston peloista käsitellään islamin leviämistä, Eurabian muodostumista ja kaikenlaisia salaliittoteorioita. Salaliittoja punovat paitsi muslimit, poliitikot että vasemmistolaiset mutta myös kaiken lisäksi vielä naisetkin. Holokausti kiistetään, muslimien syntyvyyslukuja kauhistellaan, ja sitten vielä ääriliberaalit ja homotkin ahdistelevat kunniallisia kansalaisia. Näille ajatuksille voisi nauraa, ellei niiden esittäjillä olisi pommeja ja aseita.
Strømmen kuvaa äärioikeiston tekoja ja asenteita, mutta itseäni olisi kiinnostunut tietää myös äärioikeistolaisten motiiveista tarkemmin. Mikä tekee ihmisen äärioikeistolaiseksi? Mikä islamissa pelottaa niin kovasti, että sen vastustamiseksi tehdään jopa terroritekoja? Millaisista ihmisistä tulee äärioikeistolaisia? Tämä onkin Strømmenin kirjan isoimpia ongelmia: sen materiaali on kerätty verkosta äärioikeistolaisten liikkeiden aivopieruista, eikä niillä päästä pintapuolista raapaisua parempaan analyysiin. Strømmen ei missään vaiheessa pyri tieteelliseen tai edes syvällisempään tutkimukseen. Vasta jälkisanoissa Strømmen etsii syitä nykyiselle ääriliikkeiden metakalle.
Suomalaisille lukijoille tarkoitetuissa jälkisanoissa Strømmen yhdistää hyvin kyseenalaisesti Breivikin ja Pekka-Eric Auvisen teot. Molemmat ‒ sekä Breivik että Auvinen ‒ toki tekivät joukkomurhan ja kirjoittivat verkkoon manifestin, mutta heidän vertailunsa on vain pintapuolista ja siitä puuttuu Strømmenin aiemmin kirjassa vaatima mediakritiikki.