Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Eräänä loppukesän helteisenä iltana taivaalle ilmestyy uusi suuri tähti, joka paistaa kirkkaana koko yön ja seuraavana päivänäkin. Joukko ihmisiä, toisilleen tuttuja ja tuntemattomia, havaitsee tähden. Samalla jotain outoa tuntuu olevan tekeillään: ravut ovat massoittain liikkeellä, metsistä kuuluu outoja ääniä, nuorten miesten black metal -yhtye on kadonnut. Ja helle, se ei helpota edes yöllä.

Aamutähti on Karl Ove Knausgårdin uusi romaani, ja jotenkin tekee mieli korostaa heti tässä alussa, että kyse on melko perinteisestä romaanista. Autofiktion Knausgård on nyt jättänyt (mutta eiköhän sitä jo Taisteluni-sarjassa sangen kattavasti käsiteltykin), ja vuoron saa moninäkökulmainen kerronta. Keskushenkilöitä on useita: perhettään nipin napin kasassa pitävä Arne, lähes erakoitunut varakkaan perheen vesa Egil, aviokriisiin ajautuva pappi Katherine ja jymyjuttua jahtaava juopotteleva toimittaja Jostein. Lisäksi on lukuisia pienemmässä roolissa olevia kertojia. Kaikille on yhteistä jokin suhde kuolemaan ja elämän rajallisuuteen. Knausgårdin näkökulmat ovat ihailtavan moninaiset, vaikka toisaalta osa hahmoista jää väkisinkin etäisiksi ja kirjan rakenne hieman hajalleen.

Toki Knausgårdille tutut teemat – perhe ja ihmissuhteet, mielenterveyden järkkyminen, päihteet, elämän tarkoituksellisuuden etsiminen – ovat myös Aamutähdestä löydettävissä, mutta on reilumpaa käsitellä teosta erillään Knausgårdin aiemmasta tuotannosta. Ja kyllä Aamutähti omilla jaloillaan hyvin seisoo. Kiehtovimmillaan Knausgård on pohtiessaan kuoleman teologiaa, sen kristillistä tulkintaa, jossa tullaan myös kysymykseen kristinuskosta ja uskonnosta yleensäkin. Knausgård etsii vastauksia mm. Søren Kierkegaardin filosofiasta sekä suoraan Raamatusta, virsistä ja muista hengellisistä teksteistä. Samaan aikaan hän tuo mukaan kauhuelementtejä ja yliluonnollisia tapahtumia, ja nämä kaikki yhdessä tekevät Aamutähdestä hyvin mielenkiintoisen kudoksen.

Karl Ove Knausgårdin Aamutähti on oivallinen romaani. Suosittelen!