Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toisen maailmansodan kolmantena vuonna 1941 Iso-Britannia oli suurissa ongelmissa: peräti 70 prosenttia maan elintarvikkeista ja 95 prosenttia polttoaineesta oli tuontitavaraa, mistä Saksa oli hyvin tietoinen. Mikäli Saksa vain onnistuisi upottamaan tarpeeksi ison osan Isoon-Britanniaan suuntautuvasta laivaliikenteestä, voisi se pakottaa maan antautumaan yksinkertaisesti nälkään näännyttämällä.
Avainasemassa tässä Saksan suunnitelmassa olivat sukellusveneet ja niiden hyökkäykset laivasaattueita kohtaan. Erityisen tehokas oli Saksan sukellusvenelaivaston komentajan Karl Dönitzin kehittämä ”susilauma” taktiikka, jossa sukellusveneet eivät metsästäneet laivoja yksinään vaan laumassa. Toisaalta, jos tämän taktiikan tehokkuus nojasikin yhteistyöhön, niin siinä oli myös sen heikkous. Jotta sukellusveneet pystyivät koordinoimaan toimintaansa, piti niiden kommunikoida keskenään säännöllisesti. Näistä viesteistä pystyttiin kuitenkin usein päättelemään sukellusveneiden sijainti, varsinkin sen jälkeen, kun radiosignaaleja jäljittävät HF/DF-laitteet tulivat käyttöön ja enigma-salauslaitteen – jota saksalaiset käyttivät viestiensä koodaamiseen – salaus murrettiin.
Atlantin taistelu ei ratkennut kuitenkaan vain näiden edistysaskelien vuoksi, vaan palapelissä mukana on vielä kolmas pala, joka on kuitenkin tavannyt jäädä historiankirjoituksessa paitsioon. A Game of Birds and Wolves on kertomus kapteeni Gilbert Robertsista, jonka sodanaikaisena tehtävänä oli toimia pelisuunnittelijana, sekä niin sanotun WATU:n johtajana. Tarkalleen ottaen Robertsin tehtävänä oli luoda taktinen peli, joka auttaisi ymmärtämään, miksi britit menettivät niin paljon laivoja saksalaisille, ja kehittää pelin avulla strategioita, joilla saksalaisten sukellusvene-taktiikoihin kyettäisiin vastaamaan. Robertsia auttoi tässä tehtävässä myös ryhmä naisia, jotka kuuluivat Naisten kuninkaallisen laivaston palvelukseen (Women’s Royal Naval Service). Näiden wrenien rooli oli niin ikään sodassa poikkeuksellinen ja sittemmin unohduksiin jäänyt ja kirja on oikeastaan kertomus yhtä lailla heistä siinä missä Robertsistakin.
Ajatus että pelkällä ”pelillä” saattaisi olla jopa sodankulkua muuttavia vaikutuksia saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta kyseessä ei suinkaan ollut mikään uusi keksintö. Itse asiassa myös Dönitzin ”susilauma”-taktiikka oli kehitetty hieman vastaavanlaisen pelin pohjalta, ja Preussissa oltiinkin jo noin sadan vuoden ajan hyödynnetty kuuluisaa Kriegsspieliä sotastrategioiden hiomiseen. Roberts vei pelinsä kuitenkin paljon saksalaisia pidemmälle. Lyhyesti Robertsin pelissä kokonaisen huoneen lattia toimi pelilautana, jossa yksi tiimi pelasi saksalaisia ja toinen liittoutuneiden saattueita. Peli pyrki simuloimaan oikeita taisteluja ja niissä tehtäviä valintoja mahdollisimman tarkkaan, jopa siinä määrin, että pelaajien näkyvyyttä laudalle rajoitettiin eräänlaisten kurkistusaukkojen kautta. Aivan kuten tosielämän tilanteessa, pelaajilla ei siis ollut reaaliaikaista tietoa vastustajien sijainnista, elleivät viholliset sitten sijainneet sellaisella etäisyydellä, että heidät olisi voinut ”oikeastikin” nähdä. Pelikursseja, joissa näitä uusia taktiikoita opetettiin, järjestettiin meriupseereille vuodesta 1942 lähtien.
Kirjan loppuosasta käytetään suuri osa niin sanottuun ”lintujen ja susien taisteluun”, eli ONS.5-saattueen taisteluun, johon osallistui 41 sukellusvenettä ja päälle viisikymmentä liittoutuneiden laivaa. Kyseessä oli suurin ”susilaumojen” hyökkäys, mitä sodassa koskaan nähtiin. Taistelu oli Atlantilla käytävän sodan käännepiste, jossa pelissä kehitetyt taktiikat nopeasti osoittivat voimansa.
Simon Parkin on kirjoittanut kirjan niiden ihmisten silmien kautta, jotka olivat tapahtumia kokemassa. Kirja alkaa nuoren Colinin kokemuksilla, poika oli City of Benares nimisellä evakuointilaivalla, joka vei lapsia turvaan sodan jaloista Yhdysvaltoihin. Laiva kuitenkin joutui saksalaisen sukellusveneen uhriksi ja suurin osa lapsista sai surmansa. Kirjassa tutustutaan myös moniin saksalaisiin, erityisesti Otto Kretschmer saa tilaa, sillä hänellä oli suuri rooli sukellusvene-taktiikoiden kehittämisessä. Wreneistä tutuiksi tulevat aivan erityisesti Robertsin oikea käsi Jean Laidlaw sekä Christian Oldham, jonka puoliso osallistui edellä mainittuun meritaisteluun, siinä missä Oldham seurasi taistelua taktisen huoneen puolella.
Kirjan kannalta tällaisella hyvin henkilökohtaisella näkökulmalla on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta Parkin onnistuu vetämään lukijan tapahtumien keskelle ja kirjaa lukeekin kuin jännitysromaania. Toisaalta hyppely erilaisten näkökulmien välillä sekoitti välillä suuremman kuvan hahmottamista. Ikävä kyllä välillä tekstistä huomaa, että wreneistä ei meinaa löytää tarpeeksi kirjoitettavaa ja Parkin myöntää asian auliisti itsekin. Ongelma ei ole siinä, etteikö kerrottavaa varsinaisesti olisi ollut, WATU:n toimintaan osallistuneilla vain oli salassapitovelvollisuus viidenkymmenen vuoden ajaksi, ja sen jälkeen suuri osa naisista olikin jo kuolleita. Harmillista, mutta onneksi kirjaan on saatu kerättyä se, mikä mahdollista.
Epilogissa koin vielä miellyttävän yllätyksen, kun Parkin tutustuu myös moderneihin sotapeleihin. Tässäkään tapauksessa kyse ei ole mistään kaupallisista peleistä, vaan strategisista yksiköistä, joissa pelaamisella harjoitellaan vaikkapa venäläisten hermomyrkkyiskua Isoon-Britanniaan tai simuloidaan julkisia protesteja Trumpin valtiovierailulla Lontoossa vuonna 2018.
Tässäpä siis oivallinen kirja sellaiselle ihmiselle, jonka mielestä pelit ovat ilman muuta joutavaa ajanvietettä! A Game of Birds and Wolves on kaikkiaan oikein mielenkiintoinen tapaus, jota voi lämmöllä suositella niin peleistä kuin sotahistoriastakin kiinnostuneille.