Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
George Orwellin romaani 1984 on sen verran klassikkoasemaan noussut kirja, että hieman jopa epäröin tarttua tähän sarjakuvasovitukseen. Onko sarjakuvalla voimia nousta omille jaloilleen, vai jääkö se vain alkuperäisen version köyhäksi serkuksi, joka onnistuu lähinnä referoimaan romaanin keskeisimmät kohdat?
Brasilialaisen Fido Nestin adaptaatio on monella tapaa mielenkiintoinen tapaus. Yleensähän sarjakuvissa pyritään näyttämään, eikä niinkään kertomaan, aivan kuten elokuvissakin. 1984 kuitenkin nojaa kerronnassaan mitä suuremmissa määrin alkuperäiseen tekstiin. Romaanin kolmas luku War is Peace on sarjakuvassa jopa ihan sellaisenaan, ilman mitään kuvitusta. Sinänsä tekstin suurelle roolille on kyllä järkevä syy. Päähenkilö Winston Smith on yksinäinen mies. Hän ymmärtää heti tarinan alusta lähtien elävänsä täydellisessä dystopiassa, mutta valtion ja puolueen kontrolli on niin täydellinen, että todellisia ajatuksiaan ei voi paljastaa ilmeelläkään, saati sitten että niistä puhuisi kenellekään ääneen.
Siispä Winston sulkeutuu itseensä ja lukija tutustuu mieheen ja hänen asuttamaansa maailmaan ulkopuolisen kertojan kautta. Dialogin määrä lisääntyy kyllä loppua kohden, kun kaksi keskeistä hahmoa astuu mukaan tarinaan. Siitä huolimatta kertomuksessa säilyy loppuun asti tunne, että tarinaa seuraa ikään kuin ulkopuolisena. Alkuperäisen kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta muistini mukaan senkään vahvuus ei ole henkilökeskeisessä kerronnassa. Se mikä sekä alkuperäisessä, että sarjakuvassa vetoaa on tarinan maailma, joka on kaikessa kauheudessaan uskomattoman kiehtovaa luettavaa.
Orwellin dystopian ytimessä on täydellisen vallan käsite. Oseanian valtio ei kenties voi kontrolloida koko maailmaa halunsa mukaan, mutta se voi hallita kansalaistensa käsitystä maailmasta. Jos kukaan ei enää tiedä totuutta, totuus itsessään lakkaa tietyssä mielessä olemasta. Siispä valtio määrittelee mikä on laskutuloksen 2+2 lopputulos ja mitä kirjoitetaan historian kirjoihin, jos mitään. Kansalaisen rooli ei ole vain alistua väistämättömään, vaan uskoa joka solullaan tähän vaihtoehtoisten faktojen maailmaan.
Myös Winston Smithin työ totuusministeriössä liittyy tähän, sillä hänen tehtävänään on muokata vanhoja uutisia niin, että ne sopivat aina nykyiseen propagandaan. Näin historiaan ei jää minkäänlaisia jälkiä, että puolue olisi ikinä ollut missään väärässä, eikä historiaan myöskään jää jälkiä niistä ihmisistä jotka puolue on päättänyt siivota tieltään.
Erikoista kyllä Orwellin visiossa suurin osa kansalaisista silti elää tämän äärimmäisen kontrollin ulkopuolella. Proletariaatti on kuin karjaa joka ei maksa vaivaa, sillä he eivät ymmärrä mistään mitään, eivätkä kykene minkäänlaiseen vastarintaan. Yksinkertainen kansa menee töihin 12-vuotiaana ja kuolee kuusikymppisenä, nauttien siinä välissä joutavasta viihteestä ja uhkapelaamisesta. Ehkä se sanoo kirjan synkästä viestistä jotain, että tämä tavallisen kansan täydellinen sivuuttaminen on alkuperäisen kirjan epäuskottavin elementti.
Palatakseni sarjakuvaan, mietin paljon sarjakuvan visuaalista ilmettä. Alkuperäinen kirja julkaistiin 1949 ja sarjakuvan maailma tuntuu heijastelevan nimenomaan kirjoittamishetkeä, punaharmaan sävyillä väritetty maailma tuo mieleen jonkinlaisen tehdasmaisen neuvostoestetiikan, mikä on toki ymmärrettävää sillä Oseanian esikuva on toiminut nimenomaan Neuvostoliitto. Rajattu väripaletti toimii ja se tuo omalta osaltaan sarjakuvaan ahdistavan, klaustrafobisen tunnelman, jossa seinät tuntuvat jatkuvasti kaatuvan päälle. Punainen väri lisääntyy sarjakuvan loppua kohden, aivan kuin punaiset hätävalot syttyisivät valaisemaan Winston-paran kasvavaa hätää.
Toisaalta samalla mietin, että olisi mielenkiintoista nähdä tarinasta versio, jonka estetiikka ei lainaisi menneisyydestä, vaan ulkoasu saisi inspiraationsa meidän näkökulmasta tulevaisuudesta. Kuten mainitsin, sarjakuvan estetiikka tuo mieleen Neuvostoliiton, mutta nykyajan näkökulmasta Neuvostoliitto ei ole enää samalla tavalla pelottava tai edes relevantti. En tiedä miltä moderni Oseania näyttäisi, mutta ehkä joku sarjakuvantekijä tarttuu jonain päivänä ajatukseen. Se miksi 1984 on niin kuolematon klassikko johtuu tietysti siitä, että sen viesti ei varsinaisesti vanhene, vaan jokainen sukupolvi voi löytää tarinasta yhtymäkohtia omaan aikaansa.
Fido Nesti ei kenties tee kerronnallisesti tai visuaalisesti mitään järisyttävän omaperäisiä ratkaisuja, mutta voiko sitä pitää puutteena, jos sarjakuva kuitenkin tavoittaa romaanin hengen niin pilkulleen? Eräs toinen arvostelija kommentoi, että tämä on ensimmäinen sarjakuvaversio Orwellin romaanista. Minun on vaikea kuvitella, että tämä todella pitää paikkansa, mutta jos pitää niin varmasti on hyvä, että sarjakuva on näinkin uskollinen Orwellin alkuperäiselle visiolle. 1984 on kaikkiaan pieteetillä työstetty teos, jonka lukemiseen on mukava uppoutua vaikka alkuperäinen romaani olisikin luettuna.
