Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Bastiljin valtaus 14. heinäkuuta 1789 oli Ranskan vallankumouksen käänteentekevä hetki. (Menemättä enempää vallankumouksen myöhempiin vaiheisiin ja syvempään merkitykseen todettakoon, että Bastiljin valtauksen päivä on edelleen Ranskan kansallispäivä.) Valtava väkijoukko, jopa satoja tuhansia ihmisiä kerääntyi valloittamaan ja tuhoamaan itsevaltaisen kuningasvallan yhtä tärkeimmistä symboleista, jykevää linnaketta kaupungin laidalla. Mutta mitä siellä oikein tapahtui? Miten linnake oikein antautui lyhyen piirityksen jälkeen?
Éric Vuillard on tehnyt kotiläksynsä kunnolla. Hän on tutkinut vallankumouksen tapahtumia tarkkaan ja pyrkinyt löytämään tietoja heistä, jotka olivat paikan päällä Bastiljia tuhoamassa. Tuo kansa, uteliaita onnenonkijoita, porukan imuun ajautuneita, aitoja agitaattoreita, kaikkien ammattien edustajia – sanalla sanoen koko kaupunki – oli liikkeellä. Päämäärä oli selvä, Bastiljiin mennään, mutta jotenkin kaikki tapahtuvat tuntuivat improvisoiduilta.
14. heinäkuuta on poikkeuksellinen pienoisromaani. Éric Vuillard käyttää oikeita henkilöitä, oikeine nimineen. Mutta he eivät ole historiankirjoituksen suurmiehiä, vaan juuri sitä suurta massaa, ihmisiä jotka olivat mukana ja jäivät jotenkin kirjoihin ja kansiin. Usein he ovat niitä, jotka kuolevat tai haavoituvat. Mitä kuoleminen vallankumouksessa on? Epäonnea, sattumanvarainen luoti jostain, yksi askel väärään suuntaan. Vuillard kirjoittaa väkijoukon sisältä, tarkentaa yhteen tai useampaan hahmoon kerrallaan, kamerakulma kieppuu. Kirjan rytmi on hektinen, lähes kaoottinen, mutta ei toki mitenkään vaikeaselkoinen. Harvat suvantokohdat ovat sitä tehokkaampia. Vuillard saa mahdutettua vain 200 kapean sivun kirjaan valtavasti tapahtumia ja tunteita.
Tämä tiiviys on kirjan suurimpia vahvuuksia. 14. heinäkuuta on tarkkaan rajattu teos, jossa vain parin lyhyen luvun verran kurkistetaan tapahtumien taustoihin, ja sitten vyöry vie mukaanaan. 14. heinäkuuta on myös vahvasti poliittinen romaani, eikä Vuillard peittele sitä, kummalla puolella historiaa hän haluaa seistä. Kaikista kuvista ja tunnelmista välittyy Vuillardin vahva rakkaus kansaa, kansalaisia ja kaupunkilaisia kohtaan. Oikeastaan Pariisia voi pitää kirjan varsinaisena päähenkilönä, Pariisi nousee sortajiaan vastaan.
Éric Vuillard oli minulle ennen tätä kirjaa tuntematon tekijä, mutta tämä teos jätti jäljen. Goncourt-palkittu Päiväkäsky meneekin lähitulevaisuuden lukulistalle. Vankka suositus vähän erilaista kulmaa historiallisiin romaaneihin hakeville lukijoille!
