Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muistatteko 1990-luvun ja 2000-luvun alkupuolen satanismin ja saatananpalvonnan ympärille muodostunutta äänekästä, enimmäkseen kristillistä liikettä? Onhan siitä jo kauan aikaa, mutta minä tietenkin muistan. Asiaan vihkiytyneet käyttivät koruinaan mustien vaatteidensa kera väärin päin roikkuvia ristejä, ja sinne tänne oli piirrelty (enimmäkseen) väärin päin olevia pentagrammeja. Oli Patmos-liikkeen ja Nokian herätyksen piiristä lähtenyt evankelista Riku Rinne, oli pelottavia opetuselokuvia, joita kuulemma levitettiin kouluissa ja joissa esimerkiksi nuori Päivi-niminen tyttö kertoi hurjista kokemuksistaan saatananpalvojien rituaaleissa.
Kirkkoja yritettiin polttaa ja joku jopa poltettiinkin, hautakiviä kaadettiin. Järjestelmällisiksi saatananpalvojiksi uskottujen henkilöiden osalle tuli lopulta syytöksiä kaameista paloittelumurhista. Mutta olivatko satanismi ja saatananpalvonta todella järjestäytyneitä uskonnollisia tai paremminkin okkultistisia ryhmiä, jotka tarvitsivat rituaaleihinsa mitä hurjimpia muotoja? Oliko itse personoitunut paha, sielunvihollinen, Saatana heidän johtajansa ja esikuvansa? Mainittakoon tässä muuten heti, että kirjan kirjoittaja käyttää selvyyden vuoksi näistä molemmista porukoista satanismi-termiä, ja niin minäkin teen tästä eteenpäin.
Käsillä olevan kirjan kirjoittaja, Tuomas Äystö, on uskontotieteilijä, ei siis teologi, mutta hänen tietonsa uskonnoista ja niiden ympärillä olevista ilmiöistä ovatkin sitten erinomaisia. Hän johtaa satanismipaniikin alun Yhdysvaltoihin San Franciscoon, jossa eksentrinen Anton LaVey vuonna 1966 julistautui perustamansa Saatanan kirkon ylipapiksi. Vähän myöhemmin hän julkaisi Saatanallisen Raamatun, johon oli koottu satanismin keskeiset opit ja rituaalit. Anton-herra ja hänen vaimonsa tai oikeastaan avovaimonsa Diane saivat kaksi tytärtä, joista he päättivät kastaa taaperoikäisen Zeenan Saatanan kirkon jäseneksi. Lehtikuvaajien salamavalot senkun välkkyivät läpi seremonian. Äystö osoittaa vakuuttavasti tekstissään, että Anton LaVeyn kirkon toiminta oli enemmänkin karnevalistista kuin syvästi uskonnollista tai edes ritualistista. LaVey halusi tehdä rahaa, ja siinä hän onnistuikin, kun Saatanallisesta Raamatusta tuli kansainvälinen bestseller.
1970- ja 1980-luvuilla mukaan satanismikeskusteluun tulivat sitten kuuluisat hevi- ja metallibändit, etunenässä Led Zeppelin, jonka kitaristi ja säveltäjä Jimmy Page oli innokas Aleister Crowley -fani; Crowleyhan oli tuohon aikaan melko tunnettu ja jo edesmennyt monella tapaa erikoinen okkultisti, jos nyt sitten tavallisen arkisia okkultisteja on olemassakaan… Black Sabbath -yhtye taas otti provosoivan nimen, mutta kuten Äystö kirjoittaa, ”yhtyeen jäsenten kiinnostus okkultismiin näytti usein olevan enemmän imagonrakennusta ja teatteria.” 80-luvun raskaassa musiikissa synkät teemat toistuivat yhä, ja monet kuuluisat metalliyhtyeet, kuten vaikkapa thrash metalin neljä suurta, Slayer, Metallica, Anthrax ja Megadeth, ”flirttailivat okkultismin tai satanismin kanssa enemmän tai vähemmän.” Monet meistä ovat varmaankin kuulleet urbaanilegendan, jonka mukaan tällaisten bändien levyistä saattoi väärin päin soittamalla kuulla satanistiksi tai jopa kommunistiksi kehottavia teemoja. Tätä ei ole kuitenkaan pystytty todistamaan.
Seuraaviksi jumalaapelkäävien ja samalla yhtä lailla saatanaapelkäävien kansalaisten huoliksi tuli uusia pelottavia satanismin sikiämisen mahdollisuuksia. 80-luvun pöytäroolipelit, etunenässä tietenkin Dungeons & Dragons; pian mediassa alkoi kiertää juttuja, joiden mukaan roolipelien aivopesemät nuoret olivat tulleet aivan hulluiksi ja jopa kadonneet kokonaan. Samanlaista huomiota saivat myös videopelit. Mitään näidenkään teorioiden innoittamia tarinoita ei kyetty osoittamaan tosiksi.
Mutta entä sitten meillä Suomessa? Äystö tuo satanismikohkaukseen mukaan pari 1970-luvulla vaikuttanutta fundamentalista kristillistä kirjailijaa ja saarnamiestä, Vapaakirkon jäsenen juristi Tapio Nousiaisen ja Patmos-liikkeen perustajan, hurmahenkisen saarnaajan ja samalla ovelan liikemiehen Leo Mellerin. Molemmat näkivät paholaisen vähän siellä sun täällä, julistivat Saatanan henkivaltojen todellisuutta ja Nousiaisen kohdalla jopa eksorsismin eli manauksen tarpeellisuutta vaikeissa tapauksissa.
Vapautunut seksi, huumeet ja rock olivat monille kristityille kauhistus, joka ulottui jopa gospel-musiikkiin – siitä tuli tehdä parannus, jos aikoi pitää itseään kristittynä. Muutenkin kuviot olivat aika samanlaisia kuin Yhdysvalloissa: paheksuttavaa musiikkia yritettiin soittaa väärin päin ja etsiä sieltä synkkiä sanomia, mikä ei sitten ollutkaan kovin helppoa.
Olihan Suomessakin heitä, jotka todella pitivät itseään satanisteina, tunnetuimpana kenties uusnatsi Pekka Siitoin, joka levitti innokkaalla postimyynnillä kirjoituksiaan halukkaille sieluille ja julkaisi yhden painoksen kuuluisasta Mustasta Raamatusta. Lisäksi showhypnoosin suomalainen merkkihenkilö Olliver Hawk kutsui itseään ”Saatanan maanpäälliseksi suurlähettilääksi”.
1980-luvun alussa syntyi sitten black metaliksi kutsuttu musiikin suunta, jossa leikiteltiin Saatanan, demonien ja kuoleman ajatuksilla ja joka oli ominaista erityisesti Pohjoismaille; monet meistä ovat kuulleet Norjan black metalista. Eräät suunnan muusikot ryhtyivät suoraan toimintaan, ja erityisesti Varg Vikernes ehti polttaa monta kirkkoa ennen kuin jäi kiinni (Äystö ei kerro asiaan liittyvää anekdoottia siitä, että kun Vikernesiltä kysyttiin, katuiko hän, hän sanoi katuvansa ainoastaan sitä, ettei polttanut useampia kirkkoja).
Myös Suomessa tapahtui vastaavaa liikehdintää, ja eräs nuori teini onnistui sytyttämään Kirkkonummen kirkon lähellä olleen museoalueen riihen. Tämä nuorukainen oli 16-vuotias Jarno Elg, joka sittemmin sai huomattavasti enemmän kuuluisuutta suoritettuaan vuonna 1998 niin sanotun Hyvinkään paloittelusurman. Veritekoa pidettiin mediassa selkeästi ritualistisena saatananpalvontatekona. Tuomas Äystö kyseenalaistaa tätäkin; kyseessä oleva murhaaja oli hyvin epävakaa ja syvästi psyykkisesti sairas yksilö. Oliko hän sitten satanisti, on aivan eri kysymys. Mutta näin media, etenkin iltapäivälehdet, halusivat vakaasti asian nähdä.
Kirjassa käsitellään vielä esimerkiksi Anneli Auerin tapaukseen liittyviä satanismisyytöksiä sekä wicca-noitien väitettyjä yhteyksiä saatananpalvontaan. Kovin heikosti on käynyt näidenkin todistamisen oikeiksi, vaikka Alibin ja Rikospostin kaltaiset lehdet ovat kovasti koettaneet väittää toista.
Tuomas Äystön kirja oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Se ei ollut akateemisen kuiva, mutta ei myöskään millään muotoa provosoivan populistinenkaan. Kirjoittaja osaa uskontotieteen opintojensa perusteella luoda varsin uskottavat raamit suomalaiselle satanismipaniikille. Niinpä onkin kuvaavaa, että kun kaikenlaisiin hirviöasuihin ja pirunsarviin sonnustautunut rockyhtye Lordi voitti 2006 ensimmäisenä suomalaisartistina Eurovision laulukilpailut, syntyi tapahtumasta melkein urheilujuhlamainen humu. Kukaan ei muistanut saatananpalvontaa, vaan kerrotaan, että ”pääministeri Matti Vanhanen opasti eduskunnassa kansanedustaja Esko-Juhani Tennilälle, miten sormilla tehdään pirunsarvia muistuttava hevimerkki.”
Niinpä niin. Paholaisen perilliset oli hyvä kirja, hyvää uskontotieteen kansanomaistamista. Siinä asetetaan monia tapahtumia suhteellisuudentajuisesti paikoilleen vailla keltaisen lehdistön kohuja. Täytyy sanoa, että mieleeni jäi väkisinkin vanha suomalainen sananlasku: ”Paljon porua, vähän villoja, sanoi piru, kun sikaa keritsi.” Näin on mitä ilmeisimmin käynyt myös satanismipaniikille.
