Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Bill Clinton vierailee Oslossa. Harry Hole, Nesbøn luottomies, on turvallisuustehtävissä ja huomaa aseistetun miehen alueella, jolla ei pitäisi olla ketään. Hole toimii nopeasti ja ampuu miehen — joka paljastuu myöhemmin Yhdysvaltojen salaisen palvelun agentiksi. Tapauksen johdosta Hole siirretään valvontaosastolle.
Valvontaosastolla Hole törmää juttuun, jonka hänen kollegansa olisivat ohittaneet tuosta noin vain — erikoisia hylsyjä on löytynyt, siinä kaikki. Hole, jolla ei ole parempaakaan tekemistä, tarttuu tapaukseen ja tutkii asiaa enemmän. Paljastuu, että joku on ilmeisesti salakuljettanut maahan epätavallisen ja vaarallisen aseen, jota käytetään aivan erityisesti salamurhiin.
Holen tutkimusten ohella pengotaan vanhempia juttuja. Toinen juonilinja kulkee toisessa maailmansodassa, jossa joukko norjalaisia vapaaehtoisia SS-miehiä taistelee Saksan riveissä, omasta mielestään isänmaansa puolesta. Isänmaa oli eri mieltä — rintamamiehet tuomittiin sodan jälkeen maanpettureina. Natsimiehityksen aikaiset arvet näkyvät Norjassa yhä.
Punarinta on kolmas Harry Hole -romaani, mutta ihan hyvä lähtökohta Holeen tutustumiselle, jos ei muuten niin siksi, että kirja on todella hyvä. Alku vaatii hieman tarmoa, mutta pian tarina vetää puoleensa. Jonkin verran viitataan aikaisempiin tapahtumiin, jotka ilmeisesti ovat tapahtuneet edeltävissä Lepakkomies– ja Torakat-kirjoissa, mutta ei samalla tavalla kuin Punarintaa seuraavassa Suruton-kirjassa, joka spoilaa Punarinnan tapahtumia suruttomasti.
Alkoholisoitunut ja muutenkin hitusen rappiolla oleva Hole on hyvä päähenkilö, samoin pahiskaarti on vaikuttavaa. Pahuutta kirjassa riittää vaikka parin kirjan tarpeisiin, ja muuten vain häijyä poliisien sisäistä valtapeliä ja kähmintää, varsinaisista rikollisista nyt puhumattakaan. Tämän kirjan luettuaan on helppo ymmärtää, miksi Nesbøstä kohistaan.
