Paitsi kampurajalkaansa ja ajatustenlukukykyään Heta on aivan tavallinen herrasväen piikatyttö. Orpo Heta kasvaa Celeriuksen kenraaliperheessä ensin Haminassa ja sittemmin Helsingissä Senaatintorin laidalla. Celeriukset ovat hieno suurperhe: leskikenraalitar Gustavan hoviin kuuluu tohtoreita, paroneita, upseereita, senaattoreja ja tuomareita puolisoineen – juoppoja, huijareita, mahtailijoita, kotityranneja, huithapeleita, nirppanokkia ja mitä kaikkea kunnolliseen perheeseen nyt normaalisti kuuluukaan. Ja kaikkien paitsi yhden mielenliikkeet ovat Hetalle tuttuja.
Kenraalittaren traagisesti päättyviltä syntymäpäiviltä käynnistyy tapahtumaketju, joka on johtaa hirsipuuhun asti. Vauhdikkaiden juonenkäänteiden ja melkoisten yllätysten kautta Heta kuitenkin matkaa kohti verrattain onnellista loppuaan. Ei meno liian jännittäväksi kuitenkaan äidy, sillä veitikka silmäkulmassa kirjoittava Arne Nevanlinna pitää hyvän huolen siitä, että lukijalla riittää riemua kroonisesti riitaisen perhekunnan vaiheissa. Samalla edellisen vuosisadan vaihteen asenneilmasto ja tavat tulevat tutuiksi hienon ironian sävyttäminä.
– Kuulehan nyt nuori mies. Ensinnäkin, ei Johanna mikään matematiikan opettaja ole vaan laskennon, ja toiseksi, skruuvi on aikuisten peli, joka vaatii sekä taitoa että synnynnäistä lahjakkuutta eikä sen vuoksi sovi naisille.
Päivittelin tätä jo Nevanlinnan edellisen romaanin, Varman, yhteydessä, mutta toistanpa vielä: tämä lähes 90-vuotias tervaskanto kirjoittaa tämän hetken parasta kotimaista proosaa! Heta vei mennessään välittömästi, eikä sujuvasti etenevää kertomusta oikein malttanut käsistään laskea. Esikoisromaani Marie ylsi Finlandia-ehdokkuuteen vuonna 2008, mutta vaikka vuosi 2014 onkin vielä nuori, en malta olla veikkaamatta tulevaa. Olisiko nyt Arne Nevanlinnan vuoro? Ainakin tämän lukijan mielestä olisi korkea aika! Heta on loistava romaani.